Mekaanikot sodassa

Aiheesta saisi mittavan kirjan tai vaikka kirjasarjan, jos lähdettäisiin tonkimaan oikeaa sota-aikaa alkaen vuodesta -39, mutta pysytellään nyt kuitenkin kevyissä tunnelmissa.

Erään SH:n aikana pyöritettiin toimintaa aidosti 24H-periaatteella. Vuorotyönä koneet pidettiin lentämässä vuorokauden ympäri. Kuten arvattavissa oli, aamuyön tunnit houkuttelivat päänuppien kätköistä esiin virka-aikana piilossa pysyviä ideoita ja ajatuksia. Niinpä huomattiin jossain klo 3:n paikkeilla, että kahvipöytäkeskustelussa oltiin löytämässä vastauksia Perimmäisiin kysymyksiin:

• Sinappituubin puristaminen: Päästä järjestelmällisesti, EI keskeltä
• Vessapaperi seinätelineeseen niin, että pää roikkuu ulompana seinästä. EI seinää pitkin!
• Juusto leikkeen päälle vai toisin päin? Juusto päällimmäiseksi!
• Voi / margariini näkkileivän röpelöiselle vai tasaiselle puolelle? Röpelöiselle, tarttuu enemmän rasvaa!

Muitakin ikuisia kysymyksiä tuli siinä ratkaistuksi, mutta  kun ei muistu kaikki mieleen. Harmittaa. Kuten silloin kun erään kerran keksin yöllä unessa elämän tarkoituksen, mutten muistanut sitä enää aamulla.

Nykyään on sotaharjoitukset viety paljon realistisempaan suuntaan kuin takavuosina. Ja kun sotaa harjoitellaan, niin harjoitellaan sitten kunnolla, kaikkia osa-alueita. Nykyaikana informaatio, disinformaatio ja propaganda ovat merkittäviä tekijöitä sodissa ja konflikteissa, joten pitihän sitäkin kokeilla. Lähisodankäynnissä, kun vihollinen jöröttää saman platan toisessa päässä, propagandan levittäminen hoituu kätevästi vaikkapa kuulutuslaitteistolla:
     (pingpong) Siniset sotilaat! Tulkaa hakemaan joulutorttuja!
Vastaus tuli pienellä viiveellä, klassisesti Tuntemattoman sotilaan tyyliin:
     (pingpong) Tuu hakeen torttus päälle hilloa!

On se nykyaikana helpottavaa tietää, ettei meillä henkinen kantti ihan pienellä painostuksella murru...

Henkilöstöasiaa

Eräänä päivänä pari kollegaa nojaili harvinaisena joutohetkenä joulukuuseen (=ohjustelineeseen) uppoutuneena keskustelemaan tehtävien hakemisesta ja mikä ominaisuus lienee hakutilanteessa se kaikkein tärkein. Toinen keskustelijoista oli nuorimmasta päästä ja aivan aidosti kiinnostunut aiheesta. Mikä on tärkein ominaisuus? Millä perusteella valinta tehdään? Jos useampi hakija on tasavertainen, mikä on loppujen lopuksi se pieni tärkeä ero, ratkaiseva tekijä?
Toinen kollega oli taas huomattavasti vanh...kokeneempi ja oli ollut myös valitsijan ominaisuudessa osallisena hakuprosesseissa. Liityin rinkiin uteliaana kuulemaan, mikä olisi loppulausuma.

Monesti, kun jokin tehtävä tulee avoimeen hakuun, määritellään tietyt ehdot, jotka hakijan on täytettävä. Tulee esim. olla tietty koulutus (tyyppikurssi) ja työkokemus (vähintään 5 / 10 / 15 vuotta). Juuri virkaikä on monesti se suosituin lajittelukriteeri, kun jollakin perusteella täytyy porukka laittaa jonoon. Alkukarsinnasta lassotut lupaavimmat ehdokkaat saatetaan ja yleensä kutsutaankin haastatteluun, koska pelkkien paperitietojen perusteella ei saa täyttä kuvaa hakijasta. Haastattelija pystyy - viitseliäisyydestään riippuen - saamaan hyvinkin tarkasti selville ehdokkaan taidot. Jos hakuehtona on esim. "yleisimpien tietokoneohjelmistojen käytön hallinta", haastattelija voi antaa tehtäväksi laatia vaikkapa jonkin taulukon tai Powerpoint-esityksen. Osaaminen tai sen puute käy heti ilmi.
"Mutta onko se virkaikä loppujen lopuksi tärkeämpi kuin oikea osaaminen ja taito?" tivasi juniori.
Siinä kohtaa piti meikäläisen avata suuvärkki. "Ei se ainakaan taito ja osaaminen ole, mikä ratkaisee."
Olen nimittäin vuosien varrella nähnyt lukuisia esimerkkejä siitä, että tehtävät eivät läheskään aina mene pätevimmälle hakijalle. Ratkaiseva tekijä on niinkin raadollinen asia kuin pärstäkerroin. Tai maine. Tai mukavuus. Kutsukoon kukin miten haluaa. Kerroin esimerkin eräästä temperamenttisesta ja särmikkäästä, mutta myös erittäin pätevästä kollegasta. Hän haki erästä ylempää tehtävää, eikä tullut valituksi. Syytä kysyessään sai kuulla kettuilevalla äänensävyllä lausutun kommentin: "Sun pitäis olla vähän mukavampi."
Tyylilleen uskollisena kaveri oli tokaissut, että "Tässä firmassa jos jossain pitäisi pärjätä taidolla eikä perseennuolemisella!"
Itse olen törmännyt henkilökohtaisesti samansuuntaisiin kommentteihin. Siis että pitäisi olla kilttinä aina menossa myötävirtaan, niin kyllä ne asiat sitten alkavat sujua. Omana henkilökohtaisena mielipiteenäni sanon, että sellainen toiminta ei ole mitään henkilöstöpolitiikkaa, vaan ohjeistettua p***eennuolentaa.

No, vanhempi kollega oli jokseenkin ärtynyt kommenteistani, joiden mukaan ratkaiseva tekijä tehtävän saamisessa voi olla ihan puhtaasti se, kuinka "mukava" olet. Hänen mukaansa se "mukavuus" on yksi valintaperuste, osoitus sosiaalisista taidoista ja yhteistyökyvystä. Siitä olisi voinut sitten kinata vaikka loppupäivän, missä yhteistyökyky muuttuu mielistelyksi ja voiko se todella olla tärkeämpi ominaisuus kuin todistettu koulutus ja ammattitaito. Niin tai näin, eräs pätevimmistä tuntemistani ihmisistä tällä alalla on myös kaikkein suorasukaisin ja tylyin. Kun hänen kanssaan työskenteli, ei tarvinnut miettiä, tarkoittiko hän sitä mitä sanoi. Hän sanoi suoraan juuri niin kuin ajatteli ja se on mielestäni nykyaikana erittäin hieno asia.

Hyvä, paha tekniikka

Ja nyt ei siis puhuta "tekniikasta" mekaanikoista käytettävänä yleisnimityksenä, vaan kaikenkarvaisesta tekniikasta noin yleensä.
Meikäläisenkin työvuosien aikana tekniikka, sekä lento- että yleis-, on ottanut melkoisen harppauksen. Kovin kummoista hituvirtatekniikkaa ei vanhassa kalustossa ollut. Paksu rauta ja voimakas moottori korvasivat elektroniikan puutteen. Mutta annas olla, kun siirryttiin nykyiseen kalustoon. Ihan oikeasti luulin, että tyyppikurssinsa ennen minua käyneet kollegat puhuivat täyttä pas... fiktiota kertoessaan mitä kaikkea uudet koneet osasivatkaan tehdä. Varsinkin eräs Hanski (nimi muutettu) kertoili ummet ja lammet uuden ihmeellisen elektroniikan mahdollisuuksista ja ominaisuuksista. Ja puhui kerrankin täyttä totta!

Pilotithan ne tietysti siitä koneen tekniikkaa varsinaisesti hyödyntävät, mutta mekaanikot sitä sitten korjaavat. Ja onhan se mekaanikoillekin suunnattu tekniikka kehittynyt huimasti. Siinä missä ennen veivattiin ruuvit ja pultit manuaalisesti veivillä tai meisselillä,  päästään nyt helpommalla käyttämällä paineilmalla tai sähköllä toimivia työkaluja. Ja "letkusilmillä" päästään näkemään sellaisia rakenteen osia, mitä ei ennen ollut mahdollista nähdä ollenkaan. Vaan nytpä näkee ja näkemänsä voi tallentaa muistikortille kuviksi tai videoksi.

Vaan yksi huono asia tekniikan kehittymisessä on, aivan kiistatta. Tätä pointtia en itse ollut hoksannut, mutta eräs kollega huomautti siitä, ihan aiheesta. Tekniikka on nimittäin tappanut vilkkaan kahvipöytäväittelyn lähes tyystin. Jos jostain aiheesta tai sen vierestä uhkaa kehkeytyä hedelmällinen väittely, niin eikös kohta joku karauta kaakelin kokoisella älyluurillaan nettiin ja kaiva sieltä esille faktat ja julista ne suureen ääneen väittelyä virittelevälle kaverille. Ja siihenhän se kuolee, se väittely. Ei maksa vaivaa ruveta väittelemään siitä, onko esille kaivettu tieto välttämättä totta, sillä nuorison mielestä sen TÄYTYY olla totta, kun se kerran netissä on.
Hohhoijaa...