Päiviä ja viikkoja

 Kerran erään marketin, missä vaimokullan kanssa säännöllisesti käydään, parkkialue oli suurelta osin kaaoksen vallassa. Oli vedetty lippusiimaa rajaamaan osa parkkipaikasta ja maassa oli sikin sokin monenmoista metallista ristikkopalkkia. Vaikka sinänsä rajallisen parkkialueen kutistuminen entisestään harmitti, niin olihan se ymmärrettävää, että marketti oli päättänyt näin kesän kynnyksellä satsata kunnon puutarhamyymälään ison pvc-hallin muodossa. Hyvästi kälyinen panssariaitanurkkaus myymälän seinän vieressä. Mielenkiintoista nähdä, minkälainen uudesta puutarhamyymälästä tulisi. varmaan valikoima laajenee hallin arvioidusta koosta päätellen.

Tasan viikon päästä markettiin taas kurvatessa olo oli hämmentynyt. Mikään ei juuri ollut muuttunut. Pieni osa hallin ristikkorakenteesta oli pystyssä, mutta muuten edistystä ei näkynyt. Työvoimaa kyllä pyöri alueella. 

Seuraavan viikon vierähdettyä halli oli pystytetty ja parkkiksella oli jo rullakoissa kukkia pilvin pimein myyntiin pääsyä odottamassa. Vieläkään ei siis ollut halli oletetussa puutarhamyymäläkäytössä.

Jotenkin tuli mieleen työuran aikana tapahtuneet vastaavanlaiset urakat. Silloin tällöin porukkaa haalittiin kasaamaan telttoja, halleja, Morehouseja ynnä muita rakennelmia. Morehouse kasataan tunneissa ja isommatkin pytingit päivissä. Vaikka koskaan kaikilla osallistujilla ei ollut kokemusta pystytyksestä, jollakin aina oli tietoa jaettavaksi. Ja niin se homma eteni. Yleensä hyvinkin rivakasti. Kaikkihan ei tietysti näy päällepäin. Onko markettihallissa ollut osapuutteita tai rikkinäisiä osia, sitä ei voi tietää. Mutta jos hallin hidas nouseminen on pelkästään tekijöistä kiinni, niin voi hyvää päivää... 

Tulee mieleen varusmiesajan eräs kouluttaja jolla oli tapana jouduttaa milloin mitäkin tekeillä olevaa karjumalla keuhkojen täydeltä "EI VOI KESTÄÄ NOIN KAUAN!!!"

Yleismaailmallinen ilmiö

 Kyllä se vaan niin on, että tietyt asiat ovat vakio kaikissa kulttuureissa.

Tyttären fillarin lukko oli jumissa pitkän varastoinnin jäljiltä. Temppuileva se oli aiemminkin, mutta nyt mokoma turvalaite oli täysin jumissa. Joten fillari pyörävarastosta auton ja työkalujen äärelle. Oletin, että kunnollinen lotraaminen voitelu-/irrotusöljyllä tepsisi. Suihkuttelin öljyä ja yritin avaimella avata lukkoa. Varmaan viitisen minuuttia olin siinä ehtinyt ährätä kun samassa rapussa asuva papparainen kulki ohi reppu selässään matkalla lähikauppaan. Katsoi kiinnostuneena, morjesti ja jatkoi matkaansa. Minä jatkoin lukon rassaamista. Mokoma ei vain suostunut aukeamaan. Suihkuttelin lisää öljyä. Koputtelin lukkoa ja väänsin avaimesta sen verran kun uskalsin. Piti kuitenkin varoa katkaisemasta avainta. Ei vaan auennut. Kävin varmuuden vuoksi kysymässä tyttäreltä,  että onhan avain varmasti oikea.

Menin jatkamaan jo vähän epätoivoiseksi muuttuvaa projektia. Alkoi olla selvää, että edessä oli lukon avaaminen voimakeinoin. Yläkerran pappakin palasi kaupasta. Nyt piti jo pysähtyä kysymään, että joko tuli pyörä kuntoon. Sanoin, että eipä aukea lukko. Taitaa olla rikki ja on pakko kohta avata se rikkomalla. Pappa päivitteli, katseli hetken ja jatkoi matkaansa. Seisoin hetken ja mietin, olisiko vielä jotain kikka kakkosta lukko-ongelman ratkaisemiseksi. Hätkähdin kun viereen pölähti tumma miekkonen joka alkoi rallienglanniksi kysellä, mikä on hätänä ja tarvitsisinko apua. "Lock is broken" tokaisin jotain sanoakseni. Miekkonen hiplasi lukkoa ja yritti vääntää avainta. Teki samat epäonnistuneet peliliikkeet kuin minäkin. Seuraavaksi hän teki kädellään sahaavaa liikettä. "Cut. You cut,  yes ". Jees jees vastasin. Tuntui hieman epämukavalta, kun uppo-outo tyyppi tunkee reviirille,  vaikka hän tietysti hyvää tarkoittikin. Oli vielä huolissaan, että onko minulla työkaluja ja kehotti tulemaan hakemaan hänen luotaan, jos jotain tarvitsen. 

Miekkosen kadottua nurkan taakse otin takakontista sen järeämmän vasaran ja valmistauduin moukaroimaan. Oli vähän epäröivä olo, sillä joskus teininä jouduin särkemään pyöräni lukon kun avain tipahti viemäriin. Silloin se oli työn ja tuskan takana ja tuskin lukot ainakaan huonommiksi ovat tulleet. Hämmästys olikin suuri, kun lukko aukesi kolmella maltillisella lyönnillä! Lienee ollut epäkuntoinen muutenkin.

Mitä tästä opimme? Tuskin mitään mullistavaa, mutta oli jännä juttu huomata, että kun rupeaa parkkiksella pajoittamaan jotakin, olan yli saattaa tulla kuikuilemaan ihan eri kulttuurin ja kielialueen edustaja kuin sen oman. Uteliaisuus ja avuliaisuus on yleismaailmallista.

Ennen oli paremmin?

 Ainahan sitä on puhuttu "vanhoista hyvistä ajoista". Mutta toisaalta on myös nykynuorille jaksettu muistuttaa, miten heillä on nykyään niiiin helppoa verrattuna entisaikoihin. 

Omassa nuoruudessa ostettiin levyjä ja kasetteja, joissa oli kymmenkunta kappaletta. Tieto piti kaivaa esille kirjaston opuksista. Nykyään jokseenkin kaikki mahdollinen tieto ja musiikki on saatavilla taskussa älypuhelimessa. Toisaalta taas voi miettiä, onko se pelkästään hyvä juttu. Eräs entinen kollega murehti  kerran kunnon rehellisten väittelyiden katoamista. "Heti kun saadaan jonkinlainen vänkääminen alkuun niin eikö kohta joku kaivaa puhelimen esille ja  katsoo googlesta tai Wikipediasta perkele. Siihen  se väittely sitten loppuu." Ehkä voisi päivittää sanonnan muotoon "Ennen oli erilaista."

Oma kokemus aikojen muuttumisesta iski kuin märkä rätti naamaan kun aloin hakea töitä. Kyllä, töitä. Moni entinen työtuttu  on eläk... Reserviin siirryttyään tehnyt vielä toisen työuran, mutta sellainen ei omassa mielessä ole. Mutta jotain voisi puuhastella väliaikaisesti, osa-aikaisesti. Katsoa, millaista se työelämä on aidan ulkopuolella. Ja onhan sekin mieltä painanut, ettei enää tule lomarahoja eikä sotaharjoituskorvauksia. Joten ei kun työmarkkinoille.

Olen elämäni aikana hakenut kahdesti töitä. Silloin marssittiin paikan päälle työkkäriin. Mutta kun ajat ovat muuttuneet, netti on pullollaan työnhakusivustoja ja -palveluita. Rupesin selaamaan. Oli duunitoria, oikotietä ja vaikka mitä. Joka palvelussa oli hakuosio, johon pystyi syöttämään erilaisia rajauksia. Ok, ei kun eteenpäin. Rekisteröityminen tietysti vaadittiin kun jotain mielenkiintoista löytyi ja halusi hakea työpaikkaa. Siinä vaiheessa  tuli ensimmäinen tenkkapoo kun piti ladata cv. Siitä tuli hyvin pelkistetty ja lyhyt. Myöhemmin selvisi asiaa tutkittuani,  että netti on pullollaan myös erilaisia cv-pohjia. Eri työpaikkojen hakemiseen pitäisi räätälöidä erilaiset cv:t ja omaa osaamistaan pitäisi tuoda esille värikkäästi ja monipuolisesti. Voi jessus. Kyllä tunsin itseni hyvin hyvin kehityksen kelkasta pudonneeksi. Mutta yritys jatkui.

Tein pari hakemusta ja kumpaankin tuli haastattelukutsu. Helppo homma. Paitsi että ensimmäinen haastattelu olisi pitänyt tehdä kotona videolle ja lähettää sitten työnantajalle. Annoin olla. Työ olisi ollut liian vakavahenkinen kokopäivätyö. Sitä paitsi vierastin niin pirusti sitä videon tekemistä.

Mutta se toinen haastattelu oli ihan oikea haastattelu oikeassa toimistossa. Sinne siis suurin odotuksin. Mutta ei sekään niin mennyt kuin odotin. Haastattelija oli vain eräänlainen alihankkija joka rekrytoi työntekijöitä kymmenille firmoille. Hän ei haastatellut minua siihen työhön jota luulin hakevani,  vaan ihan yleisluontoisesti. Ja pääasiassa hän oli vain utelias näkemään lentokonemekaanikon. Hohhoi. Se haastattelu ei vienyt mitään eteenpäin.

Tässä kertoilemani prosessi muuten kesti useita kuukausia ja alkoi jo viime vuoden puolella. 

Lopulta kokeilin sitä perinteistä työkkäriäkin, eli nykyään TE-toimistoa. Vaan ei ole sekään entisensä. Itse pitää tehdä suunnitelmia ja asettaa hakuvahteja ja... niin, tehdä itse kaikki. Samoja työpaikkoja TE-toimiston hakuvahti  suolti kuin muidenkin palveluiden vastaavat.

Olen oppinut tästä prosessista seuraavaa: Rautalangasta vääntäminen: työura lentokonemekaanikkona antaa erittäin kattavat taidot hyvin moneen teknistä osaamista vaativaan työhön, mutta se pitää selittää työnantajalle T O D E L L A yksinkertaisesti ja esimerkeillä höystettynä. Opin myös sen, että tiedon kulku ja kommunikointi  on joissakin siviilifirmoissa vielä paskempaa kuin pv:ssa. Fakta on  myös se, että työnhakijan on häpeilemättä kehuttava itseään ja tuotava osaamistaan esille. Pv:ssä  hakemukseksi  riitti mielenkiinnon ilmaisu ja ehkä nimikirjaote. Vaikka useimmiten tehtävä oli jo päätetty antaa tietylle henkilölle vaikkei tämä olisi edes ollut hakijana. Siviilipuolella ilahduttavana piirteenä on se, että kaikilla on ihan oikea mahdollisuus tulla valituksi.

No, löysin minäkin sen työn. Ei mitään erikoista, mutta juuri niillä ehdoilla jotka asetin. Ja minut jopa ihan oikeasti haluttiin. Se se vasta hyvä ja uusi tunne onkin.