Prepaid

Tämä jutunraapale suuntautuu enimmäkseen plattaelämän ulkopuolelle, mutta sisältää (valitettavasti) aineksia aidan sisäpuoleltakin.

Taannoin televisiossa mainostettiin Prepaid-liittymiä. Tunnelmallisen musiikin soidessa naikkonen heitti sumuiselta sillalta jorpakkoon itseään sitovat kahleet lukkoineen ja avaimineen.
"Ei sitoumuksia! Eläköön vapaus!"

Kerran lähimarketin pihalla kurvaili joku rallikuningas lippa vinossa ja kahva edellä siihen malliin, että epäilin hänen ajokorttinsa laillisuutta. Tulipa silloin mieleeni, että oliko jannulla kenties Prepaid-ajokortti. Eurot tiskiin, kortti taskuun ja baanalle! Vakuutus sisältyy hintaan! Ei sitoumuksia!

Ja mitenkä tästä sitten päästään aidatulle sotilasalueelle?
No kun on pakostakin alkanut tuntua, että organisaatiossa on päällikköasemassa sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole tehtäviinsä päässeet ainakaan pätevyyden perusteella. Sen verran uskomattomia päätöksiä on nähty. Onko järjestelmään pesiytynyt Prepaid-päälliköitä?!
Ei vastuuta! Ei sitoumuksia!

Harmillista on, että organisaatio on yksisuuntainen, kuin junan vessa. Vaikka kyseessä olisi miten huono päätös, sen mukaan yleensä mennään. Päätöksen tekijä ei kehtaa myöntää möhläystään eivätkä muillakaan ole yleensä halua asettaa huonoa päätöstä tai käskyä kyseenalaiseksi. Firmasta puuttuu tietokonemaailmasta tuttu "UNDO"-toiminto. Valitettavasti. Kun huono päätös on pantu täytäntöön, kestää savun hälvenemisen jälkeen pirun kauan, ennen kuin toimintaa aletaan korjata.

Nolottaako?

Nyt mekaanikkoa kyrsii niin perinpohjaisesti, että pitää muistella vanhoja hyviä aikoja.

Kerran eräässä luolastossa, erään huollon kestäessä alettiin ihmetellä, minne kaikki sen huoltopaikan pyörälliset jakkarat olivat hävinneet. Sellainen kun on kätevä ja ihmistä säästävä värkki koneen alla työskenneltäessä. Kollega lähti etsintäretkelle ja löysikin toisesta päästä luolaa oikein jakkaroiden keskittymän. Kaveri nappasi yhden ja lähti paluumatkalle.
Pitkänhuiskeana kollega ei viitsinyt töniä jakkaraa kumarassa asennossa lattiaa pitkin ja toisaalta kantaminenkin oli vähän vaivalloista jakkaran irtonaisen työkalutason vuoksi.
Vaan löytyihän se vaihtoehtoinenkin keino. Kaveri työnsi jakkaraa ensin vinhaa vauhtia lattialla palan matkaa ja sukelsi sitten vatsalleen jakkaran päälle kyytiin. Esteettisen vaikutelman lisäämiseksi hän teki käsillään ja jaloillaan sammakkouintiliikkeitä.
Kesken parhaan vauhdin tuli luolaston ovesta sisään taas jokin vierailuryhmä vetäjänään itse komentaja. Uintimatka lopahti ennenaikaisesti ja matka jatkui asiallisesti jakkaraa kantaen.

Siitä ei saatu tietoa, millaiset tyylipisteet komentaja ryhmineen esityksestä antoi.

MECHANOn kokous...lepo vaan, tämä on vaihteeksi fiktiota

Vanha armeijan käytöstä poistettu peltihalli kökötti ankeana ja pimeänä kaupungin laidalla. Kellon lähestyessä kuutta ja alkutalven illan pimettyä halli ympäristöineen heräsi vähitellen eloon. Yksinäinen auto lähestyi hitaasti, väistellen huonoon kuntoon rappeutuneen tien kuoppia. Auto pysähtyi hallin seinustalle ja kuljettaja meni sisään. Hallin ulkovalot syttyivät. Pian alkoi saapua muita autoja. Ne pysäköivät säntillisiin riveihin hallin viereen ja kuljettajat menivät sisälle.

Hallissa paloivat himmeät kulkuvalot. Hallin keskustaa valaisi kirkkaampi lamppu, jonka valopiiriin oli asetettu väljään ympyrään parikymmentä tuolia. Tulijat valitsivat itselleen paikat ja istuivat alas. Kaikilla oli yllään haalarit, joista oli poistettu nimilaput ja kaikenlaiset tunnukset. MECHANO:n eli anonyymien mekaanikkojen kuukausikokous oli alkamassa.

Keski-ikäinen mies, jolla oli harmaantunut siilitukka ja maastonvihreät haalarit, astui kehän keskelle. Vaimea puheensorina vaihtui odottavaksi hiljaisuudeksi.

− No niin, kello alkaa olla pykälässä, joten… Miehen lause keskeytyi, kun hallin kulkuovi kolahti ja nuori haalareihin pukeutunut mies kiiruhti istumaan anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.

− Tervetuloa mukaan, ei tässä olla oikeastaan vielä ehditty aloittaakaan, sanoi siilitukkainen mies. − Mutta nyt siis asiaan, hän jatkoi. − Tervetuloa Anonyymien Mekaanikkojen kokoukseen. Kuten aina ennenkin, ohjelma on hyvin vapaamuotoinen. Jokainen, joka haluaa, saa puheenvuoron. Pakko tietenkään ei ole puhua, mutta muistutan, että kokemuksien jakaminen keventää oloa ja on tällaisen vertaistukitoiminnan kivijalka. Ja tämän pitemmittä puheitta, sana on vapaa. Puhuttuaan mies astui pois kehän keskustasta.

Kun kukaan ei kuitenkaan ollut halukas käyttämään ensimmäistä puheenvuoroa, kokouksen avannut mies astui takaisin esiin.

− Meillä tuntuu olevan hiljaista porukkaa tänään. Entä sinä? Sinä viimeisenä tullut? En muista nähneeni sinua ennen. Oletko täällä ensimmäistä kertaa?

− Öö, joo, olen, vastasi nuorukainen vaivaantuneen näköisenä.

− Mitäs jos sinä vaikka sanoisit muutaman sanan?

− Niin, no… kai minä sitten voisin, nuori mies sanoi vaisulla äänellä ja nousi hitaasti seisomaan. Kannustavien läpsäisyjen ja käsivarrenpuristusten saattelemana hän astui kehän keskelle, mistä siilitukkainen mies oli väistynyt syrjemmälle.

− Ennen kuin aloitat, muistutan vielä, että ne asiat, mitä täällä puhut, jäävät myös tänne näiden seinien sisälle. Ja toisekseen, täällä kukaan ei tuomitse toista. Olemme kaikki samassa veneessä täällä.

Nuori mies seisoi hetken hyvin avuttoman näköisenä kehän keskellä. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä: − Mun nimeni on Jukka. Hetken tauon jälkeen hän lisäsi vielä: − Olen mekaanikko.

− Hei Jukka! vastasi sekalainen möreä mieskuoro.

Kun nuorukainen ei tuntunut pääsevän puheenvuorossaan sen pidemmälle, kokouksen avannut siilitukkainen mies palasi taas ääneen.

− Voisit kertoa ihan omin sanoin jotain tämän hetken tilanteestasi. Tuntuuko sinusta siltä, että homma on karannut käsistä?

− No joo, sanoi Jukka vaisusti, turvakenkiensä kärkiä katsellen. − Olen ollut toistuvasti puhuttelussa, kun työtunnit on karanneet jatkuvasti sataprosenttisten ylitöiden puolelle. Enkä ole edes merkannut kaikkia tunteja.

− Mä olen tehnyt samaa, sanoi eräs kehässä istuvista miehistä.

− Ja minä, sanoi toinen.

− Kuten näet, kaikki me olemme samassa veneessä, sanoi siilitukka kehän laidalta hämärästä. − Millainen tilanne sinulla muuten on työelämässä?

− No, olen lentokonemekaanikkona päivät. Iltaisin teen talkootöitä paikallisella ilmailukerholla. Ja laittelen kimppatallilla autoja ja moottoripyöriä ja kaikenlaista.

− Kuinka kauan olet ollut työelämässä? kysyi ryhmän vetäjä.

− Parisen vuotta, Jukka vastasi.

− Aika nopeasti olet ajautunut sekakäyttöön, sanoi eräs lippalakkipäinen mies ja sormeili samalla ¼-tuuman lenkkiavainta kuin munkki rukousnauhaa.

− Kuulostaa siltä, että tarvitset ainakin jonkin verran tukea, sanoi ryhmän vetäjä. − Saat kokouksen jälkeen pari puhelinnumeroa, joihin voit soittaa, jos tuntuu siltä, että niin sanotusti mopo uhkaa karata käsistä. Kiitos, Jukka, puheenvuorosta. Kuka haluaisi seuraavaksi puhua?

Jukka istuutui paikalleen ja iso, roteva mies puolestaan astui kehän keskelle.

− Mä olen Pena ja olen polkupyörämekaanikko.

− Hei Pena! vastasivat muut miehet kuorossa.

− Ja mitä sinulle tätä nykyä kuuluu, kysyi siilitukkainen mies.

− No mulla on ollut vähän huono jakso, vastasi Pena vaisusti. − Jouduin riitoihin naapurini kanssa. Hänen poikansa pyörä oli samassa telineessä omani kanssa ja näin jo kilometrin päähän, että siinä oli jarrupalat ihan lopussa ja ketjukin ihan liian löysällä. Olisin huoltanut fillarin mielelläni, mutta naapuri loukkaantui. Sanoi, että kyllä hän poikansa pyörästä huolen pitää. Mutta kun mitään ei tapahtunut päiväkausiin, ajattelin edes kiristää ne ketjut yhtäkkiä iltahämärässä. Mutta eikös vaan naapuri tullut juuri silloin pihalle. Tuli kamala riita. Hyvä, ettei mennyt painiksi.

− Hyväähän sä vaan tarkoitit, sanoi eräs vanhempi mies.

− Niin… kai se naapuri aikaa myöten leppyy, sanoi Pena mennessään takaisin paikalleen.

Matala puheensorina puhkesi joksikin aikaa miesten keskuudessa, kunnes vetäjä otti taas puheenvuoron.

− Kiitoksia puheenvuoroista ja osallistumisesta. Pari asiaa vielä, ennen kuin lopettelemme tältä erää. Vuosi alkaa lähestyä loppua ja Joulu kolkutella ovella. Millaisia ajatuksia se teissä herättää? Pitkinä pyhinähän tällaisilla ongelmilla on monesti tapana kärjistyä.

− Pyhät on tosi raskaita, sanoi eräs, joka haalareista päätellen oli lentokonemekaanikko. − Ei pysty edes kuuntelemaan kentän radioliikennettä, kun lentojakaan ei juuri ole. Toiset nyökyttelivät päitään ymmärtävän näköisinä.

− Minä mokasin viime Jouluna tosi pahasti, sanoi eräs mies. − Ostin pojalle lahjaksi sellaisen ison Lego-auton, jossa on moottori ja jousitus ja kaikki. Mutta sitten… minä…Miehen ääni särkyi, eikä hän hetkeen pystynyt jatkamaan. Lopulta hän sai itsensä kootuksi.

− Minä avasin yöllä paketin ja kokosin auton itse. En vaan voinut itselleni mitään. Oli ihan pakko päästä kokoamaan, asentamaan ja testaamaan! Silloin tajusin, että minulla on ongelma. Tänä Jouluna vaimo saa piilottaa lahjat, paitsi pojalta, myös minulta.

− Kiitos puheenvuorostasi, sanoi kokouksen vetäjä. − Nyt alkaa taas olla aika lopetella, hän sanoi kelloaan vilkaisten. − Kiitos kaikille osallistumisesta. Nähdään taas ensi kuussa. Voitte lähtiessänne ottaa tuolta pöydältä mukaanne luettavaa. Siellä on yhdistyksen viimeisin tiedote. Lisäksi jokaiselle on paikallisen askarteluliikkeen sponsoroima pikkujoululahja.

Tuossa tuokiossa pöydän luona kävi innokas kuhina. Esitteitä taiteltiin haalarien taskuihin ja lahjapaketteja tutkittiin. Innokkaimmat avasivat pienet paketit saman tien. Niiden sisältä paljastui erilaisia koottavia pienoismalleja.

− Jess! hihkaisi joku innoissaan. − Näistä on otettu ohjeet pois. Sentään jotain haastetta...