Otsikossa ei nyt viitata Stephen Kingin kirjaan (Needful things), vaan omaan morkkikseen.
Kun pakkosiirron aiheuttaman muuton jälkeen tuli käytyä läpi varastossa lojuvia muuttobanaanilaatikoita, ei voi kuin ihmetellä, mitä kaikkea sitä on raahannut mukanaan ja vielä maksanut kuljetuksesta.
Laatikollinen sekalaisia polkupyörän varaosia. Saavat pikaisesti uuden kodin metallinkeräyssäiliössä.
Salkullinen sekalaisia romppuja ja levykkeitä, joilla on joskus herätelty henkiin jotain tietokonetta. Nykykoneissahan ei edes ole enää korppuasemaa. Roskiin.
Ja samaa rataa jatkui iltapäivä paahtavan kuumassa varastossa. Kaikki ei toki mennyt roskiin, mutta kaiken kaikkiaan selkeni huomattavasti oma ajatusmaailma sen suhteen, mikä on todella tärkeää ja mistä voi luopua.
Ehkäpä kaikkien pitäisi toisinaan muuttaa. Tai ainakin vakavasti miettiä asioita ja niiden tärkeysjärjestystä.
torstai 30. kesäkuuta 2011
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Mekaanikko marketissa
Kuten jo aikaisemmin on tullut mainituksi, mekaanikko ei muutu virka-ajan päättyessä tavalliseksi mattimeikäläiseksi, vaan tietynlainen asenne teknisiin vempaimiin ja niiden toimintaan (tai toimimattomuuteen) kulkee aina mukana. Onko se sitten siunaus vai kirous, onkin jo ihan toinen juttu.
Kun lapset olivat tietyssä iässä, oli ihan ehdottomasti isossa marketissa aina saatava sellainen autonnäköinen ostoskärry. Siellä oli sitten tenavien mukavampi olla ja kestää ostosmatkailun tylsyys. Toisinaan nuo kärryt olivat ns. kiven alla, sillä niitä ei ollut yleensä montaa ja halukkaita käyttäjiä taas oli. Siis monta.
Kerran eräs ostosmatka oli alusta asti vaikea. Ensin ei meinannut millään saada sitä lasten suosikkikärryä. Ostoslista oli jäänyt kotiin ja puolet ostoksista unohtui. Oli turkasen kuuma ja kassoilla hirmuisen pitkät jonot. Tenavat nahistelivat koko ajan. Pinna kiristyi.
Pitkän kassajonotuksen jälkeen vaimo lähti lasten ja ostosten kanssa autolle ja minä palauttamaan autokärryä marketin toiseen päähän. Nykymarketit sen kuin kasvavat, eikä kärrykatokseen ollut ollenkaan lyhyt matka kassoilta. Ellei kärryssä olisi ollut 2-eurosta panttina, olisin empimättä jättänyt sen johonkin sopivaan paikkaan. Ja mitäpä huomasin kärrypaikalla? Autokärryjen säilytyspaikka oli siirretty aivan toiseen päähän markettia! Tavallisten kärryjen lukon vastakappale oli tyystin erilainen, joten autokärryä ei voinut jättää tavallisten kärryjen jatkeeksi. Joten ei kun kävelemään. Eikä tietenkään sillä kertaa kukaan tullut kyselemään, olisivatko kärryt vapaana.
Viimein saavuin oikeaan paikkaan ja työnsin lukon vastakappaleen paikalleen. Ja mitä tapahtui? Ei mitään. Lukko oli jumissa. Yritin kiskoa olemattomilla kynsilläni kolikkoa kolostaan, turhaan. Kun ne olemattomatkin kynnet olivat taittuneet pari kertaa, meni niin sanotusti käpy kondensaattoriin. Hihat paloi ja käämit kärähti.
Itsekseni kohtuullisen kuuluvasti kiroillen otin monitoimityökalun taskusta, heilautin pihdit esiin terävällä ranneliikkeellä ja riuhdoin kolikon lukostaan niin, että koko kärry heilui ja rämisi. Siinä sitten seisoin, hullun kiilto silmissä, naama hikisenä ja kolikko pihdeissä.
Aivan takanani seisseen lapsiperheen ilmeet kattoivat koko tunneskaalan,
syvästä pahennuksesta puhtaaseen pelkoon.
Kun lapset olivat tietyssä iässä, oli ihan ehdottomasti isossa marketissa aina saatava sellainen autonnäköinen ostoskärry. Siellä oli sitten tenavien mukavampi olla ja kestää ostosmatkailun tylsyys. Toisinaan nuo kärryt olivat ns. kiven alla, sillä niitä ei ollut yleensä montaa ja halukkaita käyttäjiä taas oli. Siis monta.
Kerran eräs ostosmatka oli alusta asti vaikea. Ensin ei meinannut millään saada sitä lasten suosikkikärryä. Ostoslista oli jäänyt kotiin ja puolet ostoksista unohtui. Oli turkasen kuuma ja kassoilla hirmuisen pitkät jonot. Tenavat nahistelivat koko ajan. Pinna kiristyi.
Pitkän kassajonotuksen jälkeen vaimo lähti lasten ja ostosten kanssa autolle ja minä palauttamaan autokärryä marketin toiseen päähän. Nykymarketit sen kuin kasvavat, eikä kärrykatokseen ollut ollenkaan lyhyt matka kassoilta. Ellei kärryssä olisi ollut 2-eurosta panttina, olisin empimättä jättänyt sen johonkin sopivaan paikkaan. Ja mitäpä huomasin kärrypaikalla? Autokärryjen säilytyspaikka oli siirretty aivan toiseen päähän markettia! Tavallisten kärryjen lukon vastakappale oli tyystin erilainen, joten autokärryä ei voinut jättää tavallisten kärryjen jatkeeksi. Joten ei kun kävelemään. Eikä tietenkään sillä kertaa kukaan tullut kyselemään, olisivatko kärryt vapaana.
Viimein saavuin oikeaan paikkaan ja työnsin lukon vastakappaleen paikalleen. Ja mitä tapahtui? Ei mitään. Lukko oli jumissa. Yritin kiskoa olemattomilla kynsilläni kolikkoa kolostaan, turhaan. Kun ne olemattomatkin kynnet olivat taittuneet pari kertaa, meni niin sanotusti käpy kondensaattoriin. Hihat paloi ja käämit kärähti.
Itsekseni kohtuullisen kuuluvasti kiroillen otin monitoimityökalun taskusta, heilautin pihdit esiin terävällä ranneliikkeellä ja riuhdoin kolikon lukostaan niin, että koko kärry heilui ja rämisi. Siinä sitten seisoin, hullun kiilto silmissä, naama hikisenä ja kolikko pihdeissä.
Aivan takanani seisseen lapsiperheen ilmeet kattoivat koko tunneskaalan,
syvästä pahennuksesta puhtaaseen pelkoon.
lauantai 11. kesäkuuta 2011
Vaikea tapaus
Vaikka useamman kuin yhden huoltopaikan seinällä komeileekin taulu, jossa mainitaan,
että "Ihmeitä teemme hetkessä, mahdottomat asiat vievät vähän kauemmin aikaa",
tulee toisinaan eteen erittäin haastavia tapauksia. (Huomaa, etten sano mahdottomia)
Helpoimpia tapauksia ovat tietysti ne, joissa on selkeä vika, jonka korjaamiseen on olemassa selkeät toimenpiteet.
Mutta ne haastavat tapaukset... Joskus pajalle tulleessa koneessa on vikarin mukaan vika, joka ei ilmene aina, ja kun ilmenee, niin joka kerta hieman eri tavalla. Siinä ei sitten voi koskaan olla aivan varma, että onko korjaustoimenpide ollut sataprosenttisen oikea ja tehokas, vai jäikö vika juuri silloin esiintymättä. Säädetään sieltä, vaihdetaan tuo osa ja testataan. Toimii, hienoa. Ja sitten sama kone tulee seuraavana päivänä takaisin korjaamolle, saman vian takia. Ja sama aavejahti jatkuu taas. Korjataan oireita eikä varsinaista syytä. Kierre voi jatkua jonkin aikaa, ennen kuin osutaan napakymppiin. Kyse ei ole ammattitaidon puutteesta, vaan monimutkaisten järjestelmien herkkyydestä.
Kerran metsästettiin erään koneyksilön radiovikaa. Ensin vaihdettiin rutiininomaisesti vikaherkimmät laitteet. Vika vaikutti ensin korjaantuneen, mutta onneksi ennen koneen luovutusta huomattiin, ettei niin ollutkaan. Tutkimista jatkettiin ja jonkin ajan päästä oli vaihdettu lähestulkoon kaikki radiojärjestelmän osat. Alettiin mennä yhä syvemmälle. Luettiin kaavioita ja pähkäiltiin. Tarkastettiin mittaamalla koneen johdotuksen kuntoa. Yritettiin keksiä, voiko jonkin muun järjestelmän vika heijastua radioihin. Homma meni harvinaisen teoreettiseksi ja tieteelliseksi. Meinasi jo usko loppua.
Kuinka ollakaan, joukko-osaston sotilaspastori oli käymässä korjaamolla.
Ehdotin leikilläni telakkapomolle, että pitäisiköhän pyytää pastori siunaamaan kone.
"Mikäs siinä, siitä voisi olla apuakin", vastasi pomo vakavalla naamalla. Sitten hän jatkoi virnistäen:
"Mutta SINÄ saat sitten kyllä kirjoittaa korjausselostuksen ja kuitata sen!"
että "Ihmeitä teemme hetkessä, mahdottomat asiat vievät vähän kauemmin aikaa",
tulee toisinaan eteen erittäin haastavia tapauksia. (Huomaa, etten sano mahdottomia)
Helpoimpia tapauksia ovat tietysti ne, joissa on selkeä vika, jonka korjaamiseen on olemassa selkeät toimenpiteet.
Mutta ne haastavat tapaukset... Joskus pajalle tulleessa koneessa on vikarin mukaan vika, joka ei ilmene aina, ja kun ilmenee, niin joka kerta hieman eri tavalla. Siinä ei sitten voi koskaan olla aivan varma, että onko korjaustoimenpide ollut sataprosenttisen oikea ja tehokas, vai jäikö vika juuri silloin esiintymättä. Säädetään sieltä, vaihdetaan tuo osa ja testataan. Toimii, hienoa. Ja sitten sama kone tulee seuraavana päivänä takaisin korjaamolle, saman vian takia. Ja sama aavejahti jatkuu taas. Korjataan oireita eikä varsinaista syytä. Kierre voi jatkua jonkin aikaa, ennen kuin osutaan napakymppiin. Kyse ei ole ammattitaidon puutteesta, vaan monimutkaisten järjestelmien herkkyydestä.
Kerran metsästettiin erään koneyksilön radiovikaa. Ensin vaihdettiin rutiininomaisesti vikaherkimmät laitteet. Vika vaikutti ensin korjaantuneen, mutta onneksi ennen koneen luovutusta huomattiin, ettei niin ollutkaan. Tutkimista jatkettiin ja jonkin ajan päästä oli vaihdettu lähestulkoon kaikki radiojärjestelmän osat. Alettiin mennä yhä syvemmälle. Luettiin kaavioita ja pähkäiltiin. Tarkastettiin mittaamalla koneen johdotuksen kuntoa. Yritettiin keksiä, voiko jonkin muun järjestelmän vika heijastua radioihin. Homma meni harvinaisen teoreettiseksi ja tieteelliseksi. Meinasi jo usko loppua.
Kuinka ollakaan, joukko-osaston sotilaspastori oli käymässä korjaamolla.
Ehdotin leikilläni telakkapomolle, että pitäisiköhän pyytää pastori siunaamaan kone.
"Mikäs siinä, siitä voisi olla apuakin", vastasi pomo vakavalla naamalla. Sitten hän jatkoi virnistäen:
"Mutta SINÄ saat sitten kyllä kirjoittaa korjausselostuksen ja kuitata sen!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)