Joulurauhaa

Pakit on inventoitu, hallit pimennetty ja viimeinen lähtijä on laittanut hälyt päälle. On aika rauhoittua Joulun viettoon. No, onhan tietyillä toimialoilla ympärivuorokautinen päivystys, mutta suurin osa firmankin työntekijöistä on päässyt hyvissä ajoin kinkun paistoon, kuusen var...usteluun ja muihin jouluaskareisiin. Itsellä on osa vapaa-ajasta kulunut (etä)työn merkeissä. Nyt en kuitenkaan tarkoita firman töitä. On nimittäin ollut lähes jokapäiväinen puuha neuvoa puhelimitse toisella paikkakunnalla asuville iäkkäille vanhemmille digiboksin saaminen käyttökuntoon. Jostain kumman syystä värkki hukkaa tämän tästä kanavat ja/tai muut asetukset. Parin kerran jälkeen homma alkoi sujua rutiinilla. Perhettä varmaan on huvittanut, kun lukuisia kertoja olen paasannut luuriin, että "Paina sitä menu-näppäintä...mitä nyt lukee ruudussa? Ei kun paina nyt Exittiä..." Yleensä sessio on päättynyt onnellisesti eli en ole (ihan) polttanut päreitäni ja toisella puolen Suomea ovat kanavat löytyneet. Uuden käänteen touhu sai tässä äskettäin, kun äiti rupesi luettelemaan aivan outoja tekstejä, mitä ruutuun oli tupsahtanut. Olin jo luovuttaa, kun viimein hoksasin naputella luuriin luetellut omituiset kirjainyhdistelmät google kääntäjään. Tovin jankkauksen jälkeen valkeni, että vanhuksien digiboksi oli heittäytynyt turkkilaiseksi. Meni varmaan puolisen tuntia, ennen kuin laite ymmärsi taas olevansa Suomessa. Mutta onnistuihan se lopulta. On niistä puhelinneuvontasessioista ollut ainakin se hyöty, että tiedän tasan tarkkaan, mitä vanhemmat ihan oikeasti tarvitsevat lahjaksi. Vai mahtaneeko senioridigibokseja tai senioritelkkareita olla vielä olemassakaan... Niin tai näin, rauhallista Joulun aikaa kaikille.

Klassikko

Nyt ei puhuta autoista tai lentokoneista, vaan klassisesta pilapuhelusta.

Siihen aikaan, kun puhelimet olivat mallia pöytä ja johdolla kiinni seinässä, eräs kollega yritti jekuttaa keskusneitiä. Keskusneitihän oli se instanssi, joka yleensä tiesi, kuka missäkin oli ja hankki henkilöt langan päähän. Tai kuulutti henkilöä tarvittaessa koko varuskunnan laajuisesti. Suunnilleen seuraavanlainen keskustelu käytiin puhelimessa eräänä iltapäivänä:
     - Keskus
     - Hanski (nimi muutettu) tässä terve
     - Terve
     - Tiedäkkö kuule mahtaako Anu olla töissä?
     - Anu?
     - Nii. Voisitko kuulutella.
     - Siis Anu?
     - Joo. Sukunimi taisi olla... hetkonen...Saukko
Hetken päästä Hanski (nimi muutettu) joutui laskemaan luurin tappion kärsineenä, ripityksen kuunneltuaan.
Sinä päivänä ei kuulutettu AnuSaukkoa.

Samaisen miekkosen kerrotaan joskus leikkineen pöydän ääressä Stentolla. Alan miehet tietävät, mutta muille mainittakoon lyhyesti, että Stento eli Stentofon on kaiutinpuhelin, joka ennen toimi pääasiallisena viestintävälineenä eri toimistojen välillä. Siitä sai (saa edelleen) kuulumaan tornin radioliikenteen ja normaalin radion. Sillä voi kuuluttaa ja voi sillä soittaa kauemmaskin, kuten henkilömme sai huomata. Summittaisen näppäilyn tuloksena yhteys jonnekin aukesi ja jämerä miesääni vastasi: "Hägglund". Silloisen PV:n komentajan vastaaminen veti miehen hetkeksi jäihin, mutta vain hetkeksi.
"Tiedättekö, kuka minä olen?" oli Hanski (nimi muutettu) kysynyt, ainakin tarinan mukaan.
"En", oli komentaja vastannut, kaiketi hieman hämmästyneenä.
"Hyvä", oli sankarimme vastannut ja näpäyttänyt yhteyden saman tien poikki.

Eipä ole enää samanlaisia kaikentietäviä keskushenkilöitä. Ja noin about kaikilla on firman kännykkä. On kuulemma säästetty huimasti, kun on siirrytty lankapuhelimista kännykkäaikaan. Uskokoon ken tahtoo.
Minä en.

Rautaa rajalle...

...vai rauta rajalta?

Muistoksi haluamme ojentaa...

Jokainen firmassa työskentelevä on ajan mittaan osallistunut varmasti useisiin läksiäisiin. Omiinsa ja muiden.
Lähtijä saa aina kuulla viimeistään siinä vaiheessa, miten hyvä työntekijä hän on ollut. Ja tietysti lykätään käteen jonkinlainen muistoesine. Se kertoo omalta osaltaan hyvin selkeästi, ohi kauniiden sanojen, mitä mieltä (jos mitään) läksijästä ollaan / on oltu. Peruskamaa (ja tusinasellaista) ovat jonkinlaiseen puukalikkaan istutetut turbiininsiivenkappaleet tms. Samalla lykätään yleensä toiseen käteen yksikön pienoislippu. Tai kukkapuska. Sitten kahvit naamariin ja pois. Olen itse asiassa kerran kuullut läksiäistilaisuudessa erään päällikön lämpimät ja mieleenpainuvat sanat eläköityville:
"On aina mukava osallistua tällaisiin tilaisuuksiin, kun päästään ihmisistä eroon..." Oli hetken kiusallinen hiljaisuus, kun porukka yritti tutkailla, oliko kyseessä vitsi vai sanoiko päällikkö, mitä ajatteli sen sijaan, että olisi hetken ajatellut, mitä sanoo.

No, asia erikseen ovat läksijäislahjat, joihin on todella paneuduttu. Niistä näkee, että lähtijä on pidetty ja muistoesineen on haluttu myös osoittavan se.

Epätavallisempia näkemiäni muistoesineitä vuosien varrelta ovat mm. pontikkapannu, ohjaussauvasta tehty yhdistetty koriste-esine ja pullonavaaja, tähtäimen lasiin hiekkapuhaltamalla tehty kuva, pitot-putkesta tehty installaatio, yhdistetty radio-kylmälaukku-viihdekeskus, kunnostettu ja nimikoitu polkupyörä maastomaalauksella... (mikään näistä ei sitten ole "oma" läksijäislahjani)
Varsinkin se pontikkapannu oli hienonnäköinen luomus.

Tulevana vuonna läksijäislahjoja saadaan eri joukko-osastoissa sorvata urakalla. Tuskin enää nähdään kovin taidokkaita läksijäislahjoja. Ja kuka antaa lahjat, kun koko joukko-osasto lakkautetaan?