Taitoa ja tahtoa

Eräänä kesäpäivänä omat ja naapurin lapset leikkivät pihamaalla ja ajelivat pyörillään.
Jonkin ajan kuluttua naapurin tyttö oli murhemielellä, kun pyörän rengas oli tyhjentynyt kesken leikin.
Hänen äitinsä tuli paikalle ja tuhisi, että nyt täytyy sitten viedä pyörä huoltoon ja koskahan sen sinne saa ja paljonko se maksaa. Tokaisin siihen, että mitä turhia, kyllä minä voin sen renkaan paikata.
"Viitsisitkö tosiaan? Osaatko sinä?" ällisteli naapuri. Se puolestaan hieman ällisti minua. Ei renkaan paikkaaminen mitään salatiedettä ole. Vähän viitsimystä se vain vaatii ja joitakin työkaluja.
Rengasta paikatessani mietiskelin, mikä osatekijä naapurin isännältä puuttui. Taito, tahto vai työkalut. Tulin lopulta siihen lopputulokseen, ettei minulla ollut oikeutta arvostella hänen ratkaisujaan. Joillekin asioiden itse tekeminen on luontaista, toiset käyttävät mieluummin muiden asiantuntemusta. Minä vaihdan itse talvirenkaat autoon, toiset teettävät sen rengasliikkeessä. Kummallakin tavalla homma hoituu, kummallakin tavalla on puolustajansa ja arvostelijansa. Tehdään hommat kukin oman harkintakykymme mukaan ja kunnioitetaan toisten päätöksiä. Tarjotaan lähimmäiselle apua, eikä olla myöskään liian ylpeitä pyytämään sitä. Eiköhän niillä eväillä pärjätä aika hyvin.

Pilailua

Reippaassa työyhteisössä huumorilla on yleensä vankka jalansija. Näin on asian laita sotilasyhteisössäkin. Erilaisten käytännön pilojen harrastus on ollut vireää silloin, kun syystä tahi toisesta on ollut löysempi työtahti.

Ensimmäisiä läheltä seuraamiani piloja - joita myös jullikoiksi tai källeiksi kutsutaan - oli ns. jättiläishiirijullikka.
Laivueen kahvioon jäi joka päivä tyhjä pullalaatikko, jonka pohjalla oli sokeria ja pullanmuruja. Ja joka yö hiiret kävivät herkuttelemassa pullanmuruilla ja jättivät jälkeensä papanoitaan. Laivueen siivoojaa, vanhahkoa mummelia, papanat ärsyttivät ja inhottivat äärettömästi. Joka aamu hän kävi heittämässä pullalaatikon pohjapaperin roskiin ja piti lähietäisyydellä oleville saarnan siisteydestä ja sen tärkeydestä. Pullalaatikot olisi pitänyt puhdistaa, etteivät hiiret voisi niin paksusti jne jne.
Eräänä aamuna kiikutti eräs piloistaan tunnettu henkilö ulkoa paperiin keräämänsä kourallisen jäniksenpapanoita ja ripotteli ne virnistellen tyhjään pullalaatikkoon. Sitten kymmenkunta miestä kiiruhti viereiseen taukohuoneeseen pois näkyvistä, hihittäen kuin pojanviikarit. Pian siivooja tuli kärryään työntäen ja meni tapojensa mukaan ensin kahvioon. Ja voi sitä päivittelyn ja siunailun määrää, joka kaikui kahviosta käytävälle, kun siivooja näki "jättiläishiiren" jätökset! Naapurihuoneesta kaikuva naurunremakka sai siivoojan hoksaamaan nopeasti tilanteen oikean laidan ja taisipa siinä saada pari lähintä miestä kipakan huitaisun pölyrätistä...

Saattohoitoa

Lentokonemekaanikko korjaa työkseen vikaantunutta lentokalustoa, sekä ennaltaehkäisee vikojen syntymistä tekemällä määräaikaishuoltoja. Tämä siis työaikana, vaan entäpä kun mekaanikko ajaa tai astelee aidan ulkopuolelle? Sanotaan, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Onko siis mekaanikon lapsilla rikkinäiset lentokoneet, noin vertauskuvallisesti ilmaistuna.
Melkein sataprosenttisesti asia on niin, että mekaanikko on mekaanikko, vaikka haalarit vaihtuvat farkkuihin tai missä asussa nyt sitten vapaa-aikaansa kukin viettää. Pikkuhommia tulee tehdyksi kotona ja miksei tutuillekin. Itse alan olla tuttavaperheen autostereoiden hoviasentaja, vaikkei asiasta mitään vankkaa kokemusta ole.
Asian varjopuoli on, että nurkkiin alkaa kerääntyä "projekteja", pikkuvikaisia värkkejä, jotka mekaanikko korjaa "sitten joskus".
Eräällä kollegalla oli asiasta omanlaisensa näkemys. Yritin tuolloin herätellä henkiin hengenahdistusta potevaa ruohonleikkuria.
"Me mekaanikot olemme eräänlaisia teknisten vempeleiden saattohoitajia" hän tokaisi. "Kun muut menettävät toivonsa, mekaanikko saattaa saada vaikka ruohonleikkurista vielä pari vuotta käyttöaikaa irti. Mutta sen jälkeen se on varmasti poisheitettävä romu." Aika osuvasti sanottu, kun ajattelemaan rupeaa.
Minun ponnisteluni ruohonleikkurin kanssa jäivät puolitiehen. Pystyin kunnostamaan muun, paitsi moottorin. Sen kiikutin Briggs&Strattonin asiantuntijalle. Ehkä sekin on ammattitaitoa, kyky tunnustaa omien taitojensa riittämättömyys.

Pitäisikö hakea töitä?

Kun pari vuosikymmentä sitten oli kurssit käyty ja aloiteltu varsinaisia hommia ensimmäisessä palveluspaikassa, oli nuorella miehellä tietysti tunnelma korkealla.
Kerran törmäsin sitten kaupungilla vanhaan lukioaikaiseen luokkakaveriin. Hän pelasi työkseen jääkiekkoa, oli pelannut SM-liigassa ja jonkin aikaa Ruotsissakin. En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista alemmuudentunnetta, vaan kerroin mielelläni, että olen lentokonehuoltoupseerina lennostossa.
"Jaa..." tuumasi urheilija ja katseli hivenen vaivaantuneena kengänkärkiään ennen kuin jatkoi:
"Et sä ole ajatellut mitään töitä hakea?"

Hienoa Työtä

Lentokoneisiin ja niihin liittyvään työhön on aikojen kuluessa tarttunut tietynlainen "hienouden" leima. Ainakin lentäjän ammattia pidetään huipputyönä. Lennonjohtajilla on suuri vastuu ja sen mukainen palkka. Lentoemännän työ on pikkutyttöjen unelma-ammatti.
Paljon arkisempiakin esimerkkejä kuitenkin on.

Eräs vanha - korjaan Kokenut- mekaanikko kertoi kerran, miten pieni sukulaispoika oli kysellyt hänen työstään.
Juttutuokion lopuksi poika oli henkäissyt ihaillen: "Setä, kyllä sinulla on hieno työ!"
"Kyllähän se lämmitti mieltä", sanaili mekaanikko.
"Sitä tuli hoetuksi sittemmin aika usein, kun oli oikein kurja paikka ja homma. Esimerkiksi Migin tankkaaminen räntäsateessa. Takapuoli märkänä, oikeastaan koko ukko likomärkänä istumassa Mikojanin päällä kylmästä täristen, tankkauspistooli kourassa.  
Kyllä mulla on hieno työ!"

Alussa oli...

...tyhjä blogisivu, uteliaisuutta aihetta kohtaan, muttei bitin vertaa kokemusta.

Tähän blogiin olisi aikomus naputella kokemuksia ja ajatuksia platan reunalta, telakoilta ja luolastoista mekaanikon näkökulmasta. Tähän rojektiin meikäläisen pakotti ensinnäkin uteliaisuus. Oppiiko näin vanha rakki enää uusia temppuja eli kirjoittamaan blogia ja lukeeko näitä juttuja kukaan. Kiinnostaako tämän sortin arkielämä ketään.
Oman perheen lisäksi kaikki muut lukijat ovat iloinen yllätys. Rojektihan muuten on savolaisen määritelmän mukaan sitä, kun "lahjattomat yrittee suaha kyvyttömät tekemään mahottomia".

Yksi sinänsä kiinnostava juttu tämän aihealueen kirjoittamisessa on se, että aivan kaikkea päähän pälkähtänyttä ei passaa virtuaalimaailmaan julkaista, vaikka se kuinka totta olisikin. Näissä hommissa kulutettujen vuosien aikana on tullut nähdyksi yhtä sun toista. Sijoitan tapahtumat täysin kuvitteelliseen Rissavan tukikohtaan, jottei kenenkään tarvitse vetää hernettä henkitorveen. Tai no, joku tekee sen ehkä joka tapauksessa. Mutta tahallani en halua ketään loukata.

Tuleehan sitä varmasti kirjoitetuksi muustakin kuin aidantakaisesta elämästä. Sitäkin kun on.

Tässä kai oli pohjustusta tarpeeksi. Ei kai sitten muuta kuin sokat irti ja hommiin ja katsotaan, kuinka tässä käy.