Hyvät savut

Eräällä lentueenpäälliköllä oli tapana keikan jälkeen istua kaikessa rauhassa ulkosalla ja poltella piipullinen.
Erityisesti päivystys- ja SH-reissuilla miekkonen istahti parakin viereen, latasi piippunsa ja sauhutteli nautinnollisesti. Tämä tapahtui kultaisella 90-luvulla, jolloin koneet olivat paksua rautaa, EU ei tunkenut nokkaansa ihan joka asiaan ja ainakin plattaelämä tuntui aika paljon lunkimmalta kuin nykyään.

Kerran sitten sattui sadepäivä. Kukaan ei pistänyt pahakseen, vaikka pilottimme polttelikin piipullisensa parakissa sisällä. Pientä naljailua "turpeenpoltosta" taisi olla. Ja kuinka ollakaan, jullikka alkoi hahmottua.

Kun lentueenpäällikkö läksi parakista ja jätti poltteluvälineensä pöydälle, vikkelät karvaiset kädet tyhjensivät pussista oikeat tupakat ja laittoivat tilalle imeytysturvetta, joka ällistyttävästi muistutti rakenteeltaan piipputupakkaa.

Kun miekkonen seuraavan lentonsa jälkeen viritteli piippunsa, oli parakissa epätavallisen paljon asiasta kiinnostuneita. Kapteeni sytytti piippunsa, ei meinannut ensin saada syttymään. Mutta kun syttyi, niin parakkiin levisi sankka, kitkerä savu. Polttelija katsoi kummissaan piippuaan. Imaisi taas. Puhalsi mahtavat savut. Katsoi taas piippuaan kulmiaan kurtistaen. Ja lopetti viimein piipputuokionsa epätavallisen lyhyeen. Ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan lähti parakista. Palasi kuitenkin saman tien ovelle.
   "Ei jumalauta jätkät, mitä tuo oikein oli? Ei se ainakaan tupakkaa ollut!" Siihen lopahtivat pokan rippeet ja parakki oli räjähtää naurusta. Tulipahan selvitetyksi, että poikkeusoloissa tupakan sijasta voi polttaa imeytysturvetta. Ainakin piippumiehet.

P.S. Huolehtivaiset jekkuilijat pakkasivat vielä keikan lopuksi kapteenin varustekassiin kokonaisen avaamattoman paalin imeytysturvetta. Ettei tarvinnut heti kotiin palattua suunnata kioskille ostamaan tupakkaa.

Tervettä elämää?

Kerran lentokierroksen ollessa ilmassa istahdettiin taukohuoneeseen. Paikalla oli edustava ikäotos tukikohdan lentoteknisestä henkilöstöstä. Yksi venytteli irvistellen jalkojaan. Toisella selkä tuotti säännöllisesti ongelmia. Kolmas pyöritteli päätään helpottaakseen niskansa jumiutunutta olotilaa. Nuorimmatkin pyörittelivät päätään - ja virnistelivät "vanhusten" raihnaisuudelle. No, mikäli alalla jatkavat, tuskin naureskelevat kymmenen vuoden päästä.
Tosiasia on, että kyseessä on melko raskas ja kuluttava ammatti. Hankalia työasentoja pahimmissa tapauksissa talvella taivasalla. Mekaanikkojen tukielinsairaustilastot ovat lohdutonta luettavaa. Sama juttu lentäjillä. Niska ja selkä eivät kestä loputtomiin G-vitamiinia
Allekirjoittaneella on selän ja polvien lisäksi vikalistassa toisen korvan huonontunut kuulo. Aivan tavallisessa arkielämässä siitä ei ole haittaa, päinvastoin se on ollut kesällä jopa suureksi hyödyksi.
Jaa miksi?
No siinä vaiheessa kun/jos hyttysiä ilmaantuu inisemään korvan juureen suviyössä, niin eipä hätää.
Käännän vain kylkeä niin, että huonompi korva on ylöspäin ja parempi tyynyä vasten.
Ja kas, eipä ole hyttysistä haittaa, vaan nukun makeasti.
(Ja kuorsaan, väittää vaimokulta)

Mekaanikko telakalla

Kun kone tuodaan telakalle, siihen kytketään vian luonteesta tai määräaikaishuollon laajuudesta riippuen erilaisia testilaitteita.
Eilispäivänä mekaanikko itse joutui tuohon tilanteeseen. Kun rinnassa tuntui läikkyvän muukin kuin lähimmäisen- ja isänmaanrakkaus oli lopulta lähdettävä paikalliselle (ihmis)korjaamolle.
Testilaitteen tuloste paljasti pumpun toimivan jossakin ihan muussa kuin oikeassa rytmissä.
Loppujen lopuksi päivä päättyi onnellisesti mekaanikon päästessä kotiin omien peittojen alle, mutta kieltämättä mieleen tuli, että ehkä omat määräaikaishuollot ovat jääneet vähän heikolle tolalle. Elokuva ja sohva ovat menneet lenkkipolun edelle. Salaatit ja raasteet ovat saaneet ruokalautasmallissa turhan pienen tontin, kun läskisoosi on tehnyt aluevaltauksen.

Eilisen vikaindikaatiot olivat ihan liian selkeitä kuitattaviksi kommentilla "Seurataan tilannetta".
Kunhan korjaamo antaa luvan, lähtee mekaanikko lenkille. Se on mieluisampi vaihtoehto kuin odottaa tulevaisuudessa vaanivaa totaalista pumppuvauriota.

Taivaan tulet

Takavuosina, toisin sanoen vanhan kaluston aikaan, Kittilä ja Ivalo olivat lukuisia kertoja sotaharjoitusreissujen kohteina. Etenkin talvella. Katsottiin, miten kalusto ja miehet kestävät pari astetta karummissa olosuhteissa. Ja pääsääntöisesti kestivät hyvin, molemmat. Olihan niitä välillä sellaisia reissuja, kun mr. Murphy luki lakiaan oikein tosissaan. Mutta noin yleisesti ottaen homma sujui hyvin. Koneet pysyivät ilmassa ja viat saatiin korjatuiksi. Sekä lentäjien että mekaanikkojen koulutustavoitteet täyttyivät.
Eräs juttu oli vakio, mutta silloin sitä ei varmaan kukaan ajatellut. Aina, kun ensimmäinen varsinainen pimeäkierros lähti, lähes kaikki mekaanikot etsivät lumipenkoilta hyvän paikan, josta näki hävittäjien lähdön. Siinä oli jotain miehen sisimpään vetoavaa, kun hävittäjä valtavan jylyn saattelemana aloitti nousukiidon. Sitten perästä syöksyi jälkipolttimen pitkä lieska, joka koneen nostaessa nokkansa nuoli hetken kiitotien kipinöivää pintaa ja nousi sitten yhä nopeammin yhä korkeammalle.
Myöhemmin, jos kävi hyvä tuuri, nähtiin vielä muitakin taivaan tulia. Revontulet olivat voimakkaimmillaan kunnioitusta herättävä näky. Hienoja reissuja ja kokemuksia, kerta kaikkiaan.

Paha paikka?

Nykyään kännykkä on lähes jokaisella. Lähes vauvasta vaariin kuljetaan kapula korvalla tai kuulokkeet korvissa. Jo vuosia sitten eräs kollega totesi, että "seuraavan sukupolven nuoret eivät varmaan osaa edes puhua, jos eivät pidä kättä korvalla."
No, noin vuosikymmen sitten kännykät alkoivat oikein toden teolla vallata ihmisten taskuja. Myös mekaanikkojen haalarintaskuja. Ilmiö otettiin lentoturvallisuuden kannalta vakavasti. Haalarin taskussa soiva tai tärisevä puhelin saattaisi häiritä keskittymistä kriittisellä hetkellä. Suositus oli, että mekaanikot jättäisivät kännykkänsä pukuhuoneeseen tai kahvion pöydälle.
Eräs särmikäs lentotekniikan esimies otti erityisasiakseen henkilöstön kännykkäkurin valvomisen. Hän puuttui asiaan kärkkäästi, jos joku mekaanikkopolo käytti puhelintaan kesken työn.
Eräänä aamuna kyseinen esimies sitten kutsuttiin tarkastamaan Hornetin ahtimesta löydettyä iskeymää.
Miekkonen puki ylleen oranssin suojahaalarin ja kömpi ilmanottoaukkoon. Hetken kuluttua torvessa raikui selvällä ja kovalla äänellä soittoäänten klassikko, Nokia Tune. Liekö soittajan asia ollut se yleisin "Onko paha paikka?", mutta esimiehen vaivaantunut kommentti oli :"Et muuten ikinä arvaa missä nyt olen".
Tuon aamun jälkeen kännykkäsäännöistä ei vähään aikaan puhuttu mitään.