Takavuosina, toisin sanoen vanhan kaluston aikaan, Kittilä ja Ivalo olivat lukuisia kertoja sotaharjoitusreissujen kohteina. Etenkin talvella. Katsottiin, miten kalusto ja miehet kestävät pari astetta karummissa olosuhteissa. Ja pääsääntöisesti kestivät hyvin, molemmat. Olihan niitä välillä sellaisia reissuja, kun mr. Murphy luki lakiaan oikein tosissaan. Mutta noin yleisesti ottaen homma sujui hyvin. Koneet pysyivät ilmassa ja viat saatiin korjatuiksi. Sekä lentäjien että mekaanikkojen koulutustavoitteet täyttyivät.
Eräs juttu oli vakio, mutta silloin sitä ei varmaan kukaan ajatellut. Aina, kun ensimmäinen varsinainen pimeäkierros lähti, lähes kaikki mekaanikot etsivät lumipenkoilta hyvän paikan, josta näki hävittäjien lähdön. Siinä oli jotain miehen sisimpään vetoavaa, kun hävittäjä valtavan jylyn saattelemana aloitti nousukiidon. Sitten perästä syöksyi jälkipolttimen pitkä lieska, joka koneen nostaessa nokkansa nuoli hetken kiitotien kipinöivää pintaa ja nousi sitten yhä nopeammin yhä korkeammalle.
Myöhemmin, jos kävi hyvä tuuri, nähtiin vielä muitakin taivaan tulia. Revontulet olivat voimakkaimmillaan kunnioitusta herättävä näky. Hienoja reissuja ja kokemuksia, kerta kaikkiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti