Tien pätkillä, eli virallisemmin maantietukikohdissa pidettävät harjoitukset ovat kaikkein realistisimpia ja haastavimpia. Siinä on tekemistä, kun tavallisessa käytössä olevan tienpätkän ympäristöön polkaistaan pystyyn hävittäjätoiminnan mahdollistava organisaatio. Sellainen touhu herättää luonnollisesti paljon huomiota ja tavallisesti kiinnostuneelle yleisölle järjestetäänkin ihan virallisia tutustumismahdollisuuksia, tietenkin toiminnan sallimissa rajoissa. Ihmiset saavat uteliaisuutensa tyydytetyksi ja firma hyvää peeärrää.
Kaikki ei silti aina suju ongelmitta. Kaikki uteliaat kun eivät tyydy opastettuihin esittelytilaisuuksiin.
Kerran, jo toista kymmentä vuotta sitten oltiin harjoituksessa tienpätkällä. Oltiin siirrytty haastavimpaan vaiheeseen eli pimeälentotoimintaan. Drakenit runnoivat läpilaskuja tienpätkälle katkeamattomana nauhana. Jossain vaiheessa aloimme katsella kelloa, kun omaa konetta ei alkanut kuulua seisontapaikalle. Lennonjohto kertoi koneen kyllä laskeutuneen, joten ei kun hinausauto alle ja etsimään. Ja löytyihän se kone vihdoin ja viimein. Kapean sivutien risteyksestä pilkotti DK:n perä puiden lomasta ja pilotti istuskeli siiven reunalla niin sanotusti noutajaa odotellen. Kun hinausautoa yritettiin keplotella hävittäjän etupuolelle viheliäiselle polunpätkälle, lentäjä valaisi tilannetta.
Kun hän oli rullannut kohti seisomapaikkaa, hän oli huomannut, kuinka kyseiseltä polunpätkältä oli annettu valomerkkejä. Koska lentäjä koneineen aina viime kädessä opastetaan maassa oikeaan paikkaan, oli tässäkin tapauksessa pilotti kurvannut epäröimättä merkkejä kohti.
"Ajattelin, että tässäkös se seisontapaikka jo olikin, hyvä, etten pyyhältänyt ohitse".
Vaan hämmästys oli ollut suuri, kun valonheittäjien eteen oli paljastunut tiheä metsä ja kaksi hyvin pelästynyttä nuorta miestä taskulamppuineen. Pojat olivat omia aikojaan tulleet katsomaan toimintaa lähempää.
"Ja tosi läheltä pääsivätkin näkemään", hohotti lentäjä.
Oli siinä varmaan ollut olo kuin jäniksellä ajovaloissa, kun Draken jyräsi kohti moottori jylisten!
perjantai 31. joulukuuta 2010
maanantai 27. joulukuuta 2010
Joululahja
Kurssiaikana olimme työharjoittelussa eri tukikohdissa.
Joulu oli enää muutaman päivän päässä ja laivue oli jo melko hiljainen.
Taisipa olla niin, että paikalla oli vain pari lentäjää ja mekaanikkoa ja
me kurssilaiset.
Kun huomasin, että eräs siviilihenkilö pääsi lennolle HW:n takapenkille, rohkaistuin minäkin kysymään, pääsiskös kyytiin. Ja pääsinhän minä. Pilotti, jonka nimeä en enää muista, tenttasi, olinko ollut aiemmin lentokoneessa ja oliko taipumusta pahoinvointiin. Vastasin, että olinhan minä ja eipä ole koskaan yököttänyt.
Kun kurssikaverit olivat virnistellen sitoneet minut tiukaksi paketiksi Martin-Bakerin jakkaraan ja kuomu oli suljettu, alkoi kieltämättä ihan pikkuriikkisen hirvittää. Lentokokemus oli purjekoneista, joilla ei kovin kummoisia manöövereitä tehdä, joten pahoinvointikaan ei sinänsä todenmukaisesti ollut koskaan yllättänyt.
Nyt oli kuitenkin edessä ihan toisenlainen kyyti.
Lähtökiito oli jo kokemus sinänsä, samoin nopea nousu talven harmaudesta pilvikaton läpi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Taisin hetkeksi unohtaa hengittää, niin kaunis oli kumpuileva pilvitasanko auringon alla.
Mutta ei sinne menty pilviä laskemaan. Pilotti selosti etukäteen, mitä (taitolento)liikkeitä hän aikoi tehdä ja sitten teki ne. Taivas ja maa vaihtoivat paikkoja useaan kertaan rivakkaan tahtiin, kun kävimme liike kerrallaan läpi Midnight Hawksien sooloesityksen. Sitten sama vielä yhtäjaksoisena sarjana.
"Miltä tuntuu?" kysyi lentäjä. "Yrjöttääkö?"
"Tää on hienoa!" taisin vastata ja tarkoitin, mitä sanoin.
"Vedetään sitten vielä kerran. Pidä hatustas kiinni, poika. Nyt mennään ja kovaa!"
Ja kyllä sitä mentiinkin. Ihan aikuisten oikeasti. Muistan ajatelleeni G-voimien puristuksessa lyhyin ähkäisyin happea haukkoessani, että millä hitolla pilotti pystyy siinä hullunmyllyssä säilyttämään tolkkunsa, lentämään konetta ja lukemaan vielä mittareitakin. Heitin pohtimisen kuitenkin sikseen ja nautin kyydistä.
Platalle palattuamme istuin koneessa vielä pitkän tovin pilotin jo noustua kuittaamaan kirjaa ja G-lukemia.
Ei oksettanut, mutta tasapaino oli ottanut kieputuksesta nokkiinsa. Kun yritin nousta penkistä, horjuin holtittomasti kuin pahemmankin pikkujoulun jälkeen. Parin yrityksen jälkeen odotin suosiolla muutaman minuutin päänuppini tasaantumista. Myöhemmin kiitin lentäjää todella ikimuistoisesta joululahjasta.
Toivottavasti itse kukin saa joskus lahjaksi jonkin vastaavanlaisen kokemuksen, jonka muisto säilyy vuosia.
Hyvää Joulua ja turvallista Uutta vuotta!
Joulu oli enää muutaman päivän päässä ja laivue oli jo melko hiljainen.
Taisipa olla niin, että paikalla oli vain pari lentäjää ja mekaanikkoa ja
me kurssilaiset.
Kun huomasin, että eräs siviilihenkilö pääsi lennolle HW:n takapenkille, rohkaistuin minäkin kysymään, pääsiskös kyytiin. Ja pääsinhän minä. Pilotti, jonka nimeä en enää muista, tenttasi, olinko ollut aiemmin lentokoneessa ja oliko taipumusta pahoinvointiin. Vastasin, että olinhan minä ja eipä ole koskaan yököttänyt.
Kun kurssikaverit olivat virnistellen sitoneet minut tiukaksi paketiksi Martin-Bakerin jakkaraan ja kuomu oli suljettu, alkoi kieltämättä ihan pikkuriikkisen hirvittää. Lentokokemus oli purjekoneista, joilla ei kovin kummoisia manöövereitä tehdä, joten pahoinvointikaan ei sinänsä todenmukaisesti ollut koskaan yllättänyt.
Nyt oli kuitenkin edessä ihan toisenlainen kyyti.
Lähtökiito oli jo kokemus sinänsä, samoin nopea nousu talven harmaudesta pilvikaton läpi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Taisin hetkeksi unohtaa hengittää, niin kaunis oli kumpuileva pilvitasanko auringon alla.
Mutta ei sinne menty pilviä laskemaan. Pilotti selosti etukäteen, mitä (taitolento)liikkeitä hän aikoi tehdä ja sitten teki ne. Taivas ja maa vaihtoivat paikkoja useaan kertaan rivakkaan tahtiin, kun kävimme liike kerrallaan läpi Midnight Hawksien sooloesityksen. Sitten sama vielä yhtäjaksoisena sarjana.
"Miltä tuntuu?" kysyi lentäjä. "Yrjöttääkö?"
"Tää on hienoa!" taisin vastata ja tarkoitin, mitä sanoin.
"Vedetään sitten vielä kerran. Pidä hatustas kiinni, poika. Nyt mennään ja kovaa!"
Ja kyllä sitä mentiinkin. Ihan aikuisten oikeasti. Muistan ajatelleeni G-voimien puristuksessa lyhyin ähkäisyin happea haukkoessani, että millä hitolla pilotti pystyy siinä hullunmyllyssä säilyttämään tolkkunsa, lentämään konetta ja lukemaan vielä mittareitakin. Heitin pohtimisen kuitenkin sikseen ja nautin kyydistä.
Platalle palattuamme istuin koneessa vielä pitkän tovin pilotin jo noustua kuittaamaan kirjaa ja G-lukemia.
Ei oksettanut, mutta tasapaino oli ottanut kieputuksesta nokkiinsa. Kun yritin nousta penkistä, horjuin holtittomasti kuin pahemmankin pikkujoulun jälkeen. Parin yrityksen jälkeen odotin suosiolla muutaman minuutin päänuppini tasaantumista. Myöhemmin kiitin lentäjää todella ikimuistoisesta joululahjasta.
Toivottavasti itse kukin saa joskus lahjaksi jonkin vastaavanlaisen kokemuksen, jonka muisto säilyy vuosia.
Hyvää Joulua ja turvallista Uutta vuotta!
perjantai 17. joulukuuta 2010
Ura putkessa?
Aina silloin tällöin työhön on paneuduttava todella syvällisesti.
Varsinkin talvisaikaan on usein jäätävää keliä, jolloin on pakko
käydä melko useinkin katsomassa, mitä se moottori oikein on syönyt.
Tai oikeastaan käydä varmistamassa, että se EI ole syönyt mitään. Pienellä lisävaivalla voidaan välttyä isolta lisälaskulta.
Hornetin ilmanotossa on ruhtinaallisesti tilaa, mutta
HW:n putkessa (kuva) ei pahemmin asentoa muutella.
Ukko nostetaan/tuupataan sisään ja kiskotaan nilkoista pois, kun homma on tehty. Ei ahtaanpaikankammosta kärsiville.
Varsinkin talvisaikaan on usein jäätävää keliä, jolloin on pakko
käydä melko useinkin katsomassa, mitä se moottori oikein on syönyt.
Tai oikeastaan käydä varmistamassa, että se EI ole syönyt mitään. Pienellä lisävaivalla voidaan välttyä isolta lisälaskulta.
Hornetin ilmanotossa on ruhtinaallisesti tilaa, mutta
HW:n putkessa (kuva) ei pahemmin asentoa muutella.
Ukko nostetaan/tuupataan sisään ja kiskotaan nilkoista pois, kun homma on tehty. Ei ahtaanpaikankammosta kärsiville.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Refleksit
Sattuipa kerran kirjakaupassa vuosia sitten.
Olin urani alkutaipaleella ja tein työtä pääasiassa Drakenien parissa.
DK:n käynnistyessä kuului ensin kimakka käynnistyspolttoainepumpun ujellus, jonka alkaessa oli pari sekuntia aikaa haroa kuulosuojaimet paikoilleen, ennen kuin ruutikaasut pyöräyttivät moottorin käyntiin ja purkautuivat samalla äänekkäästi kohisten pakoputkesta.
Olin muistaakseni jäänyt juuri kesälomalle rankan työrupeaman päätteeksi. Kiertelin kirjakaupassa katselemassa tarjouskirjoja. Siinä ajatuksissani seisoskellessani ja jotain kirjaa selaillessani alkoi yhtäkkiä takaani kuulua tuttu ujellus. Vaimeana, mutta hyvin todentuntuisena. Niin syvässä olivat vaistot, että pudotin selaamani kirjan ja ostoskassini ja aloin hapuilla pääni sivuilta kuvitteellisia kuulosuojaimia. Hyvin vähätellen voisi sanoa, että olin hetken hyvin kiusallisen huomion kohteena. Poistuin liikkeestä hyvin ripeästi, naamaltani hyvin punaisena.
Niin, se ujellus. Ei se ollut DK:n käynnistyspolttoainepumppu, vaan lastenkirja, jossa oli nappuloita, joita painelemalla kuului mm. suihkumoottorin ääni. Joku pojannassikka sattui kokeilemaan kirjaa juuri takanani.
Olisin voinut suositella kirjaa varauksettomasti - mutta pojan (ja hänen vanhempiensa) ilmeen nähtyäni päätin jättää asian sikseen.
Olin urani alkutaipaleella ja tein työtä pääasiassa Drakenien parissa.
DK:n käynnistyessä kuului ensin kimakka käynnistyspolttoainepumpun ujellus, jonka alkaessa oli pari sekuntia aikaa haroa kuulosuojaimet paikoilleen, ennen kuin ruutikaasut pyöräyttivät moottorin käyntiin ja purkautuivat samalla äänekkäästi kohisten pakoputkesta.
Olin muistaakseni jäänyt juuri kesälomalle rankan työrupeaman päätteeksi. Kiertelin kirjakaupassa katselemassa tarjouskirjoja. Siinä ajatuksissani seisoskellessani ja jotain kirjaa selaillessani alkoi yhtäkkiä takaani kuulua tuttu ujellus. Vaimeana, mutta hyvin todentuntuisena. Niin syvässä olivat vaistot, että pudotin selaamani kirjan ja ostoskassini ja aloin hapuilla pääni sivuilta kuvitteellisia kuulosuojaimia. Hyvin vähätellen voisi sanoa, että olin hetken hyvin kiusallisen huomion kohteena. Poistuin liikkeestä hyvin ripeästi, naamaltani hyvin punaisena.
Niin, se ujellus. Ei se ollut DK:n käynnistyspolttoainepumppu, vaan lastenkirja, jossa oli nappuloita, joita painelemalla kuului mm. suihkumoottorin ääni. Joku pojannassikka sattui kokeilemaan kirjaa juuri takanani.
Olisin voinut suositella kirjaa varauksettomasti - mutta pojan (ja hänen vanhempiensa) ilmeen nähtyäni päätin jättää asian sikseen.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Terveyden vaalimista
Joitakin vuosia sitten (muistaakseni) lanseerattiin iskulause "Puolustusvoimat - Suomen suurin kuntokoulu".
Samoihin aikoihin alkoivat armaassa kotitukikohdassammekin puhaltaa uudet, terveemmät tuulet. Mutta kuten useat varmaan tunnustavat, muutosvastarinta oli melkoinen.
Erityisen kipakka kahvipöytäkeskustelu sai alkunsa pöydille ilmestyneistä mittanauhoista, joilla jokaisen oli suotavaa ja jossain vaiheessa jopa pakollista mitata vyötärönsä. Kätevistä värialueista näki heti, millä pohjalla oma ruumiinkulttuuri oli. Eräs kollega tuomitsi jutun justiinsa, siinä ja heti. Arveli, että kohta kai mitataan miehiset työkalut ja pisteytetään nekin mitan mukaan.
Johtaja sattui kuulemaan kommentin ja puolusteli, että työntekijöiden terveyttähän siinä vain ajatellaan.
"Ja paskat täällä työntekijöiden terveyttä ajatella", tuhahti mekaanikko X.
Hän perusteli väitteensä sillä, että samaan aikaan kun kritisoitiin ihmisten vyötärönympäryksiä ja painoindekseitä, rakennettiin tupakoitsevien työntekijöiden harrastusta tukemaan uusi, hieno tupakkakatos. Parannus entiseen oli melkoinen, sillä siinä, missä savuttelijat ennen kärvistelivät lyhtypylvääseen sidotun peltitörpön ääressä taivasalla, saattoivat he nyt istuskella laadukkaan oloisessa puusta tehdyssä katoksessa.
"Jos täällä tosiaan ihmisten terveyttä ajateltaisiin, olisi tupakkipaikka sadan metrin päässä tuolla metsikössä. Taatusti vähenisi savuttelu!"
No, minkäs sitä muutokselle voi. Nykyään joka vuosi raavaat mekaanikot mitataan ja punnitaan neuvolatyyliin kuntotestien yhteydessä. Painoindeksin selvittämiseksi.
Siinä painoindeksissä on muuten se hyvä puoli, että onpahan edes yksi osa-alue kuntotesteissä, josta saa takuuvarmasti korkeat pisteet ;)
Samoihin aikoihin alkoivat armaassa kotitukikohdassammekin puhaltaa uudet, terveemmät tuulet. Mutta kuten useat varmaan tunnustavat, muutosvastarinta oli melkoinen.
Erityisen kipakka kahvipöytäkeskustelu sai alkunsa pöydille ilmestyneistä mittanauhoista, joilla jokaisen oli suotavaa ja jossain vaiheessa jopa pakollista mitata vyötärönsä. Kätevistä värialueista näki heti, millä pohjalla oma ruumiinkulttuuri oli. Eräs kollega tuomitsi jutun justiinsa, siinä ja heti. Arveli, että kohta kai mitataan miehiset työkalut ja pisteytetään nekin mitan mukaan.
Johtaja sattui kuulemaan kommentin ja puolusteli, että työntekijöiden terveyttähän siinä vain ajatellaan.
"Ja paskat täällä työntekijöiden terveyttä ajatella", tuhahti mekaanikko X.
Hän perusteli väitteensä sillä, että samaan aikaan kun kritisoitiin ihmisten vyötärönympäryksiä ja painoindekseitä, rakennettiin tupakoitsevien työntekijöiden harrastusta tukemaan uusi, hieno tupakkakatos. Parannus entiseen oli melkoinen, sillä siinä, missä savuttelijat ennen kärvistelivät lyhtypylvääseen sidotun peltitörpön ääressä taivasalla, saattoivat he nyt istuskella laadukkaan oloisessa puusta tehdyssä katoksessa.
"Jos täällä tosiaan ihmisten terveyttä ajateltaisiin, olisi tupakkipaikka sadan metrin päässä tuolla metsikössä. Taatusti vähenisi savuttelu!"
No, minkäs sitä muutokselle voi. Nykyään joka vuosi raavaat mekaanikot mitataan ja punnitaan neuvolatyyliin kuntotestien yhteydessä. Painoindeksin selvittämiseksi.
Siinä painoindeksissä on muuten se hyvä puoli, että onpahan edes yksi osa-alue kuntotesteissä, josta saa takuuvarmasti korkeat pisteet ;)
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Alaa oppimassa
Lentokoneet ja ilmailu ovat pysyvästi kiinnostava ala. Siitä ovat osoituksena opiskelijat, joita tasaiseen tahtiin tulee työharjoitteluun eri joukko-osastoihin.
Ennen oppilaat tuotiin lyhyen perehdytyksen ja esittelykierroksen jälkeen telakoille, missä mekaanikot sitten saman tien ottivat tulokkaat mukaan työhön. Se, jolla sattui olemaan tarjolla jotain sopivaa tekemistä opiskelijoille, otti heidät huostaansa ja opasti ja opetti heitä kyseisen tehtävän ajan.
Nykyisin työpaikoilla on erityiset, kurssin käyneet työpaikkaohjaajat, jotka huolehtivat opiskelijan asioista koko työssäoppimisajan. Pitävät kirjaa tunneista, tehdyistä tehtävistä jne.
Monesti alaa vasta opiskelevalle tulee alussa eteen pulmatilanteita, jotka konkareille ehkä eivät pulmia olekaan. Mutta tekemällähän sitä oppii parhaiten.
Kerran eräs opiskelija yritti esimerkin nähtyään saada aikaan kelvollista lankavarmistusta. Into oli pojalla kova, mutta teräslankapa ei halunnutkaan taipua käsittelijänsä tahtoon vaan livahti väärää kautta väärään suuntaan ja taisipa kerran katketakin. Lopulta poika puuskahti naama punaisena, että ei taida hommasta tulla mitään. Ohjaaja, vanhempi siviilimekaanikko rauhoitteli leppoisasti oppilastaan.
"Noo, ei tässä kiire ole. Huilaat hetken. Tuumaat vähän ja yrität sitten uudestaan. Ja ajattele asiaa siltä kantilta, että jos tämä helppoa olisi, niin tätä voisi tehdä kuka tahansa."
Seuraavalla yrityksellä poika teki hyvän varmistuksen.
Ennen oppilaat tuotiin lyhyen perehdytyksen ja esittelykierroksen jälkeen telakoille, missä mekaanikot sitten saman tien ottivat tulokkaat mukaan työhön. Se, jolla sattui olemaan tarjolla jotain sopivaa tekemistä opiskelijoille, otti heidät huostaansa ja opasti ja opetti heitä kyseisen tehtävän ajan.
Nykyisin työpaikoilla on erityiset, kurssin käyneet työpaikkaohjaajat, jotka huolehtivat opiskelijan asioista koko työssäoppimisajan. Pitävät kirjaa tunneista, tehdyistä tehtävistä jne.
Monesti alaa vasta opiskelevalle tulee alussa eteen pulmatilanteita, jotka konkareille ehkä eivät pulmia olekaan. Mutta tekemällähän sitä oppii parhaiten.
Kerran eräs opiskelija yritti esimerkin nähtyään saada aikaan kelvollista lankavarmistusta. Into oli pojalla kova, mutta teräslankapa ei halunnutkaan taipua käsittelijänsä tahtoon vaan livahti väärää kautta väärään suuntaan ja taisipa kerran katketakin. Lopulta poika puuskahti naama punaisena, että ei taida hommasta tulla mitään. Ohjaaja, vanhempi siviilimekaanikko rauhoitteli leppoisasti oppilastaan.
"Noo, ei tässä kiire ole. Huilaat hetken. Tuumaat vähän ja yrität sitten uudestaan. Ja ajattele asiaa siltä kantilta, että jos tämä helppoa olisi, niin tätä voisi tehdä kuka tahansa."
Seuraavalla yrityksellä poika teki hyvän varmistuksen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)