Joululahja

Kurssiaikana olimme työharjoittelussa eri tukikohdissa.

Joulu oli enää muutaman päivän päässä ja laivue oli jo melko hiljainen.
Taisipa olla niin, että paikalla oli vain pari lentäjää ja mekaanikkoa ja
me kurssilaiset.

Kun huomasin, että eräs siviilihenkilö pääsi lennolle HW:n takapenkille, rohkaistuin minäkin kysymään, pääsiskös kyytiin. Ja pääsinhän minä. Pilotti, jonka nimeä en enää muista, tenttasi, olinko ollut aiemmin lentokoneessa ja oliko taipumusta pahoinvointiin. Vastasin, että olinhan minä ja eipä ole koskaan yököttänyt.

Kun kurssikaverit olivat virnistellen sitoneet minut tiukaksi paketiksi Martin-Bakerin jakkaraan ja kuomu oli suljettu, alkoi kieltämättä ihan pikkuriikkisen hirvittää. Lentokokemus oli purjekoneista, joilla ei kovin kummoisia manöövereitä tehdä, joten pahoinvointikaan ei sinänsä todenmukaisesti ollut koskaan yllättänyt.

Nyt oli kuitenkin edessä ihan toisenlainen kyyti.

Lähtökiito oli jo kokemus sinänsä, samoin nopea nousu talven harmaudesta pilvikaton läpi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Taisin hetkeksi unohtaa hengittää, niin kaunis oli kumpuileva pilvitasanko auringon alla.
Mutta ei sinne menty pilviä laskemaan. Pilotti selosti etukäteen, mitä (taitolento)liikkeitä hän aikoi tehdä ja sitten teki ne. Taivas ja maa vaihtoivat paikkoja useaan kertaan rivakkaan tahtiin, kun kävimme liike kerrallaan läpi Midnight Hawksien sooloesityksen. Sitten sama vielä yhtäjaksoisena sarjana.

"Miltä tuntuu?" kysyi lentäjä. "Yrjöttääkö?"
"Tää on hienoa!" taisin vastata ja tarkoitin, mitä sanoin.
"Vedetään sitten vielä kerran. Pidä hatustas kiinni, poika. Nyt mennään ja kovaa!"

Ja kyllä sitä mentiinkin. Ihan aikuisten oikeasti. Muistan ajatelleeni G-voimien puristuksessa lyhyin ähkäisyin happea haukkoessani, että millä hitolla pilotti pystyy siinä hullunmyllyssä säilyttämään tolkkunsa, lentämään konetta ja lukemaan vielä mittareitakin. Heitin pohtimisen kuitenkin sikseen ja nautin kyydistä.

Platalle palattuamme istuin koneessa vielä pitkän tovin pilotin jo noustua kuittaamaan kirjaa ja G-lukemia.
Ei oksettanut, mutta tasapaino oli ottanut kieputuksesta nokkiinsa. Kun yritin nousta penkistä, horjuin holtittomasti kuin pahemmankin pikkujoulun jälkeen. Parin yrityksen jälkeen odotin suosiolla muutaman minuutin päänuppini tasaantumista. Myöhemmin kiitin lentäjää todella ikimuistoisesta joululahjasta.

Toivottavasti itse kukin saa joskus lahjaksi jonkin vastaavanlaisen kokemuksen, jonka muisto säilyy vuosia.
Hyvää Joulua ja turvallista Uutta vuotta!