Onko kelpparit kunnossa?

Tulipa nähdyksi oikein läheltä isojen poikien taannoisia Sveitsin-ostoksia eli puna-valkoisia Hawkeja.
Siinä sitä oli enimmäkseen vanhaa, jotain uutta ja paljon punaista. Tosin menee vielä aikaa, ennen kuin uudet urheilullisen punaiset koneet pääsevät laivuekäyttöön asti. Ja sitä ennen pitää tekniikan käydä kurssi, vaikka kyllä vanhallakin rutiinilla Mk66:n saisi taivaalle lähetetyksi.

Uuden Hawkin ja minkä tahansa uuden konetyypin kohdalla kurssituksen ymmärtää, mutta välillä tuntuu, että kaikkien kurssien ja kelppareiden ja seurannan kanssa on mopo lähtenyt käsistä. On sen tuhannen erilaista kelpuutusta ja lupamenettelyä. Jokin aika sitten oli kahvion pöydällä pitkä lista henkilöiden vanhenevista tai jo vanhentuneista kelpuutuksista. Itselläni oli muun muassa maininta:
"Vanhentunut kelpuutus : Lähinäkö."  Pitää kai sitten alkaa lukea ohjekirjoja matkan päästä.

No joo... ennen oli voimissaan mestari-kisälli -kulttuuri. Vanhat konkarit opettivat nuorempia ja kelpuutus esim. Drakenin jarruvarjon pakkaamiseen toteutettiin näyttöperiaatteella. Opettaja näytti ensin, miten homma tehdään, sitten oppilas näytti opettajalle, että hän osaa. Nykyisin kaiketi järjestettäisiin viikon kurssi, johon pitäisi varata tilat tietojärjestelmällä, pyytää vieraileva opettaja, laatia asiaa koskeva käsky jne. Hohhoi.

Onhan seuranta ja tilastointi paikassaan hyvä juttu, mutta on se vaan niin naurettavaa, että lekohallissa työn tukkona olevaa parviautoa ei voi siirtää vain siksi, kun ei ole siihen kelppareita. Lekoa ei voi hinata kiitoradan poikki, jos ei ole käynyt radioliikenne- ja maaliikennöintikurssia. Voi prkl.

Taidanpa laatia esityksen, jonka pohjalta esikunta (ehkä) sen hyväksyttyään laatisi käskyn, jolla valtuutettaisiin maalaisjärjen käyttö.

Työtä, jolla on merkitys...?

Kurssiaikana tutustuttiin sotilaselämän eri puoliin melko laajasti.
Erään koulutuspäivän aiheena oli pioneeritoiminta. Lentotukikohdan alueelle kun
saattaa erikoisjoukkojen toiminnan seurauksena tai lentokoneesta pudotettuna ilmaantua erinäisiä ikäviä paukkuja. Koulutuksen tarkoituksena oli antaa yleiskäsitys erilaisista miinoista yms jottei ihan kaikkia purnukoita mene potkiskelemaan.

Sokerina pohjalla oli miinojen ym. panosten etsintä käsin. Pari metriä kanttiinsa olevalle alueelle oli kätketty muutamia (harjoitus)miinoja, joista jokunen oli ansoitettu pienellä paukulla niin, että varomaton sorkkiminen aiheutti pienen paukahduksen ja hätäiselle miinanraivaajalle sydämentykytystä.

Tilannehan oli kokemattomalle tosi jännittävä. Kyllä siinä hermot olivat pinnassa, kun alkoi ohjeiden mukaan varovasti aluetta käydä läpi. Tosi varovasti. Aikaa kului ja oli pakko kysyä, että olenkohan nyt liiankin varovainen.
   "Tosipaikassa on kysymys omasta terveydestä. Voiko siinä liian varovainen olla?" kysyi puolestaan kouluttaja. Niinpä sitten jatkoin pakertamista. Aika kului, enkä löytänyt mitään. Virka-aikakin alkoi loppua ja kouluttaja vilkuili kelloaan. Lopulta oli pakko myöntää, etten löytänyt mitään. Kouluttaja tuhahti ja otti lapion. Vailla huolen häivää hän sitten kaapi lapiolla alueen ristiin rastiin, ensin pikaisesti, sitten syvemmältä - turhaan.
Päätään pyöritellen hänkin joutui toteamaan, ettei alueella ollutkaan mitään löydettävää. Kouluttaja oli hämmentynyt ja minä närkästynyt. Ei voinut olla muistamatta taannoin telkkarissa pyörineitä mainoksia työstä, jolla on merkitys...

Arveluttavaa mainetta?

Kilpailuyhteiskunnassa kun elämme, on myös työpaikalla ammattiryhmien välillä pääosin leppoisaa naljailua siitä, ketkä oikeastaan ovat parempia kuin muut. Tämä pätemisen tarve iskostettiin mieliin jo koulutusaikana, kun jokainen opettaja opetti mielestään tärkeintä osa-aluetta. Moottoriopin tunnit olivat tärkeimpiä, kun ilman moottoria koneet eivät lennä. Asejärjestelmien tunnit olivat tärkeimpiä, koska ilman asejärjestelmää hävittäjä on pelkkä kallis yhteyskone. Avioniikkajärjestelmien tunnit olivat tietenkin tärkeimpiä jne jne.

Kerran sitten taas virisi keskustelu kunkin alan asiantuntijoiden tarpeellisuudesta. Aseasiantuntija valitti työmääräänsä, sen tärkeyttä ja henkilöstön puutetta.
  "Sinuna pitäisin pienempää suuta", tokaisi eräs kollega.
  "Ja minkähän takia?" penäsi aseguru.
  "No etkö ole sen vertaa uutisia seurannut? Aina kun jossain maailmalla tapahtuu jotain pahaa, niin asemiehet ovat aina asialla. Tekevät vaikka mitä terroritekoja. Runko- ja konemiehet eivät sellaiseen rupea. Eivätkä edes sähkärit!""

Rekrytointia ja mielikuvia

Kaikkihan tuntevat lentäjät, nuo ilmojen sankarit. Mutta kovin moni ei noteeraa maahenkilökuntaa, jonka työpanos tarvitaan nostamaan pilotti taivaalliseen maisemakonttoriinsa.
Samanlaiseksi pariksi voidaan ajatella kirurgit ja sairaanhoitajat. Kirurgi ei yllä parhaaseen suoritukseen ilman sairaanhoitajia. Muitakin esimerkkejä varmasti löytyy. Jotkut ammatit nyt vaan ovat seksikkäämpiä kuin toiset.

No. Olisiko rekrytoinnin puolella parantamisen varaa? Pystyyhän poliitikkokin puunaamaan ryvettynyttä imagoa PR-ammattilaisten avulla.

Hoksasin kaupassa erään DVD:n jota voisi huumorimielessä käyttää mekaanikkojen rekrytointijulisteessa.
"Tule työskentelemään lentotekniikan parissa" kuulostaa yhtä houkuttelevalta kuin kylmä kaurapuuro.
Vaan jos ammattinvalintamessuilla lyötäisiin kehiin jokin oheisen leffajulisteen tapainen tuotos, niin
voisiko tilanne olla toinen...?

Kaikn kaikkiaan osuvasti sanottu - Someone has to fix the problems...

Arvostusta eli rispektii

Viime vuosituhannen viimeisillä vuosikymmenillä lentoteknisen työn kivijalan muodostivat vanhat ylivääpelit ja sotilasmestarit. Nuo konkarit olivat useimmiten tehneet koko työuransa käytännön työtä koneiden parissa platalla. He tiesivät niksit ja konstit ja jakoivat tietämystään eteenpäin nuoremmille.
Heitä arvostettiin varauksetta.

Vaan kuinkas on nyt. Tulee sellainen mielikuva, että mekaanikon työuran tulee mahdollisimman nopeasti edetä kurssien ja opiskelun kautta jonnekin toimistoon pöydän ääreen, pois käytännön työstä. Toimistoon kahlittujen tilalle otetaan sitten uutta, nuorta työvoimaa eli sopimussotilaita. Sen huomaa, kun käy jossain joukko-osastossa pidemmän tauon jälkeen. Kovin on nuorta porukkaa pyörimässä laivueessa eikä vanhoja tuttuja juuri ollenkaan.
Tällaiseen toimintamalliin on menty. Siinä on mielestäni se perustavaa laatua oleva vika, että vähitellen kaikki vanhat asiantuntijat poistuvat käytännön työstä.

Kerran oltiin parin vanhemman kollegan läksiäisissä. Puheita pidettiin ja muistolahjoja annettiin. Kiitokset olivat vuolaat, vaikka toinen lähtijöistä olikin ajoittain saanut rajua kritiikkiä suorapuheisuutensa vuoksi. Hän kun ei kumartanut natsoja, vaan puhdasta ammattitaitoa.
    "Taas se nähdään", kuiskasi eräs työkaveri.
"Ihminen on hyvä ja sitä kiitellään vaan eläkkeelle lähtiessä tai kun se kuolee."

Karu toteamus, mutta valitettavasti tosi. Ehkä olisi aika muutokselle ja antaa tilaisuuden tullen kiitosta ihan vaan muutenkin. Ennen sitä eläkettä ja kuolemaa.