Kaikki ovat nykyään naamakirjassa, siellä kuuluisassa facebookissa. Kertovat tulemisensa, menemisensä ja miltä nyt tuntuu. Paitsi minä.
Jälkikasvu siellä hääri yhteen aikaan aktiivisesti ja välillä tuntui, että koko sosiaalinen elämä tapahtui naamakirjan kautta. Siksi kai sitä sanotaankin sosiaaliseksi mediaksi.
Viime vaaleissa poliitikot järjestivät huomattavan osan kampanjoinnistaan netissä.
Mutta eipäs nyt eksytä aiheesta.
Platan reunaltakin on huomattu, että jopa firman (lue:PV:n) piirissä on tapahtunut suoranaista hurahtamista sosiaaliseen mediaan. Korkeilla paikoilla hierarkiassa keikkuvat henkilöt pukkaavat twitteriin, facebookiin ym. sivustoille videoita, kuvia ja tekstiä tekemisistään sellaista tahtia, että heikomman kuntoindeksin miestä alkaa ahdistaa. Muutamalla hiiren klikkauksella saa kätevästi selville, missä tietyt henkilöt ovat, mitä tekevät ja - mikä tärkeintä - mitä seuraavaksi tekevät.
"Se on sitä nykyajan avoimmuutta", sanovat. Niin varmaan... mutta minusta on olemassa vissi ristiriita siinä, että työskentelemme organisaatiossa, jonka puuhista huomattavan suuri osa on jossain määrin salassapidettävää ja sitten johtoportaan edesottamukset saa selville kuka tahansa netistä lähes reaaliaikaisesti.
Kätevää tietysti ns. taulukauppiaiden kannalta.
Jo ajat sitten kauhistelin mielessäni, kun vaikkapa koulukaverit-sivustolla porukka jakeli auliisti tietojaan. Eikä meno ole siitä rauhoittunut, päin vastoin.
Mutta jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin, jopa minulla. Olen vanhanaikainen, tunnustan. Minulla on ihan oma sosiaalinen mediani, sen kyljessä lukee Nokia. Sillä pidän yhteyttä omaan tarkasti rajattuun sosiaaliseen verkkooni.
Eilen luki uutisotsikoissa, että hakkeriryhmä oli aikeissa kaataa facebookin. Myöhemmin ryhmä oli ilmoittanut peruneensa aikeensa.
Harmi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti