Erinäisiä vuosia on tullut työskenneltyä luolastossa. Kiven sisällä. Kalliossa. Rakkaalla paikalla on monta nimitystä. Kun oikein tulee jalkarätin kokoisia lumipaakkuja taivaalta kiukkuisen tuulen siivittäminä, siellä on oikein mukava tehdä hommia. Joka tapauksessa se on erilaista.
Kun olin ensimmäisiä aikoja "luolamiehenä", kuului asiaan tietenkin perehdytyskoulutus. Näytettiin paikat ja kulkureitit, kerrottiin turvamääräyksistä jne. Perushuttua, kun uuteen ympäristöön totutellaan. Vaan voi helkkari, miten sitä oli hukassa ensimmäisen viikon aikana. Muut viuhtoivat tottuneesti määränpäähänsä lyhintä oikotietä, minä harhailin. On siellä kuitenkin jonkin verran käytäviä ja risteyksiä.
Melko pian tietysti pääkoppaan piirtyivät ne tärkeimmät eli pukuhuone, huoltopaikat, kahvio ja varasto. Niiden tietämisellä selviää työpäivästä. Kerran sitten hiljaisempana aikana eräs vanh...kokeneempi kaveri läksi opastamaan ja näytti, mitä kaikkea niiden tuttujen ympyröiden ulkopuolella olikaan.
Helkkari, että taas olin eksyksissä. Jos joskus luolasto jäisi tarpeettomaksi, sellaiseen saisi älyttömän hienon seikkailumaailman tenaville. Ja lisäksi mahtuisi vaikka sisämikroautorata niiden tenavien isille.
No joo. Yksi jännä piirre oli se, että kun aamulla kömpi luolaan, ei ollut mitään käsitystä siitä, millainen sää ulkona vallitsi. Joskus olin ihan tarkoituksella koko päivän sisällä. Sitten oli mahtavaa mennä iltapäivällä ulos. Ihan sama, satoiko vai paistoiko. Kyllä raikas luonnonilma kuivan ilmastoidun korvikkeen hakkaa mennen tullen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti