Polkupyörämarssi

Aivan ensimmäisenä vuotena, kun olin virassa nuorena vääpelinä, tulivat tutuksi jokavuotiset PAK-suoritukset.
Eräänä päivänä yksi laivueen vanhoista sotilasmestareista kysäisi, lähtisinkö polkupyörämarssille. Heitä oli kolmen porukka lähdössä seuraavana päivänä. Ajattelin, että mikäs siinä ja rupesin kyselemään itselleni polkupyörää.

Seuraavana aamuna sovittuun aikaan oltiin valmiina lähtöön. Oikeastaan en ollut ollenkaan valmis, sillä kokemattomuuttani sipulisäkin mallisessa repussa taitoi olla mukana ainoastaan vesipullo ja pari voileipää.
Muut marssijat, laivueen vanhat sotilasmestarit, rupattelivat ja naureskelivat.
   "Pitkäkös se reitti onkaan?" kysäisin.
   "Sata kilometriähän säännöissä sanotaan", tokaisi yksi mestareista.
Olin vähän epävarma omasta kunnostani verrattuna konkareihin, vaikka nuorempi olinkin.
   "Millaista vauhtia meinaatte pitää?" kysyin huolestuneena.
   "Peräsuoli pitkällä sitä pitää sotkea, että ehditään työpäivän aikana", vastasi toinen mestari totisena.
   "Tällaisella marssilla et tule koskaan olemaan, poika. Pidä hatustas kiinni!"

Ja niin sitä mentiin. Melkoista haipakkaa lähdettiin liikkeelle. Varuskunta jäi taakse. Pian kurvasimme syrjäiselle hiekkatielle. Kun vauhtiin päästiin, taival taittui mukavasti. Sää oli syksyisen viileä, mutta poutainen. Oikein sopiva marssikeli. Lentomelusta päätellen kenttä ei ollut kovinkaan kaukana.
Poljettuamme kolmisen varttia mutkittelevaa hiekkatietä ties minne aloin miettiä, että koskahan pidetään tauko. Melkein saman tien kolmikko kurvasi vielä pienemmälle tielle. Sen päässä oli aukio ja hylätty pieni talo, jonka ikkunat oli laudoitettu umpeen. Pihalla oli myös pyöreä, uudehkon näköinen grillikatos. Mestarit rojauttivat pyöränsä heinikkoon ja suuntasivat reppuineen katokseen. Tuota pikaa tulisijassa loimusi tuli ja konkarit kaivoivat repuistaan makkaroita ja sinappia. Homma vaikutti hyvin suunnitellulta, ei voinut kuin ihailla.
Kun eväät oli syöty, mestarit loikoilivat penkillä reput päänalusinaan. Nuori vääpeli komennettiin tulisijan hoitajaksi. Siinä taisi vierähtää sitten parisen tuntia.

Ihan sitä sataa kilometriä ei sinä päivänä ajettu, mutta ihan hyvä hikilenkki kuitenkin. Ja tuli siinä melkoinen annos perinnetietoa ja käytännön kikkoja. Huikein oli käytännön esitys, miten pyörän kanssa suoraan ajosta mennään ilmasuojaan. Yksi mestareista innostui esittämään nuorena oppimaansa. Hän karjaisi yllättäen "ILMASUOJAAN!" ja oli fillareineen pöpelikössä (aivan hallitusti) ennen kuin ehdin ihmetelläkään.
Minkä nuorena oppii, sillä on hyvä myöhemmin ällistyttää nöösipoikia.