Auto ei mennyt tällä(kään) kertaa katsastuksesta kerralla läpi.
Vikalistassa jurputettiin mm. etujarrujen epätasaisesta tehosta.
Ajattelin, että vaihdetaan sitten molemmille puolille jarrupalat.
Joten ei kun osakauppaan ja sieltä parkkipaikalle perinteistä
tee-se-itse-asennusta aloittelemaan.
Kerrankin oli heti ensi kerralla sopivat osat karvaisissa kätösissä.
Ja valmistaja oli työtä helpottaakseen liittänyt mukaan reilunkokoisen
paperilakanan, jossa oli työohjeita kaikkiaan kahdellakymmenelläneljällä
(24) eri kielellä. Loistavaa!
Vaan mitäpä pitäisi päätellä työohjeen otsikosta:
Onko kyseinen työ masentavaa? Vai pitääkö jarrupalat masentaa?
Onko työn tekevä henkilö siis masentaja?
No, sattuu sitä paremmissakin piireissä. Kun eräitä jo menneen lentokaluston ohjekirjoja sorvattiin suomen kielelle, oli ohjaamossa pitkään heittoistuimen sijasta heittouistin.
keskiviikko 27. kesäkuuta 2012
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Sitoutumisesta
Kuluvana vuonna on yksi ja toinen mekaanikko varmasti tutkaillut pitkästä aikaa uran alussa allekirjoittamaansa palvelussitoumusta. Tuolloin asia tuntui jokseenkin yhdentekevältä. Olihan se nuorelle miehelle pelkkää juhlaa, kun sai "varman" työpaikan. Ei siinä pahemmin luettu tekstiä. Nimi alle vaan, tätä työtähän oli tultu tekemään!
Sittemmin paperia on muutamaan otteeseen tullut tutkituksi tarkemmin, yleensä kun on ollut pakkosiirron uhkaa ilmassa. Jonkin aikaa tuli elettyä väärässä aikataulussa, kun omat laskelmat sitoumuksen voimassaolosta ja uusiutumisaikataulusta heittivät vuodella.
Ennen vuosituhannen vaihtumista oli ajanjakso, jolloin pilotteja lähti lyhyessä ajassa huomattava määrä rahaohjaamoihin eli Finnairille. Tai ei se nyt ihan koko totuus ole, se raha. Lentäjillä kun on loppujen lopuksi melko lyhyt se todella aktiivinen jakso urasta. Sitten alkaa pukata päälle kaikenlaisia toimistohommia ja komennuksia, mitkä sitten maistuvat puulta lentämisestä pitävän suussa. Jos kilpailevalla firmalla on tarjota parempi palkka ja enemmän tiimaa, niin tokkopa lienee vaikea valinta. Tuolloin muistaakseni lyötiin piloteille palkkaan tuosta vaan tonni lisää porkkanarahaksi, ettei tekisi niin kovasti mieli vaihtaa työnantajaa.
Tuohon aikaan myös tekniikan puolelta osoitettiin kiinnostusta lähteä finskille eikä sieltäkään aivan penseästi suhtauduttu ilmavoimien mekaanikoihin. Tiedän, kun itsekin kysyin mahdollisuutta vaihtaa haalarien väriä. Mutta mitäpä teki Firma estääkseen tekniikan tietämystä pakenemasta toiselle työnantajalle? Lyötiinkö palkan päälle porkkanarahaa? Ei. Kehuttiinko osaamista ja taputeltiinko olalle? Ei.
Jaa että miten turvattiin teknisen henkilöstön jääminen ilmavoimiin...?
Nostettiin sitoumuksen sanktiosummaa.
No, mitäpä sitä turhaan porkkanaa tarjoamaan, kun keppi on tarpeeksi iso.
Eikä sitä nykyään Finskilläkään kovin turvallinen olo olisi.
Yksi asia tuossa jo pikkuisen nuhraantuneessa nuoren kersantin allekirjoittamassa sitoumuspaperissa naurattaa. Naurattaa ja pikkuisen kyllä ärsyttääkin. Nimittäin sanamuoto.
"Tätä sitoumusta, jonka allekirjoitan vapaasta tahdostani..." Voi ristus sentään, vapaasta tahdostani!
Kyllä tahtotila oli jossain ihan muualla, kun sitä paperia allekirjoitettiin. Varmaan viikko etukäteen peloteltiin ja uhkailtiin (nykyään sitä sanottaisiin motivoinniksi), että jos ei allekirjoita, niin kurssilta tulee lähtö justiinsa.
Vapaasta tahdosta, niinpä niin. Mielenkiintoista on nähdä, miten tänä ja ensi vuonna sinänsä sanamuodoltaan yksinkertaista paperia tulkitaan, kun varmasti tulee eteen siirroista kieltäytymisiä, irtisanoutumisia ja irtisanomisia.
Sittemmin paperia on muutamaan otteeseen tullut tutkituksi tarkemmin, yleensä kun on ollut pakkosiirron uhkaa ilmassa. Jonkin aikaa tuli elettyä väärässä aikataulussa, kun omat laskelmat sitoumuksen voimassaolosta ja uusiutumisaikataulusta heittivät vuodella.
Ennen vuosituhannen vaihtumista oli ajanjakso, jolloin pilotteja lähti lyhyessä ajassa huomattava määrä rahaohjaamoihin eli Finnairille. Tai ei se nyt ihan koko totuus ole, se raha. Lentäjillä kun on loppujen lopuksi melko lyhyt se todella aktiivinen jakso urasta. Sitten alkaa pukata päälle kaikenlaisia toimistohommia ja komennuksia, mitkä sitten maistuvat puulta lentämisestä pitävän suussa. Jos kilpailevalla firmalla on tarjota parempi palkka ja enemmän tiimaa, niin tokkopa lienee vaikea valinta. Tuolloin muistaakseni lyötiin piloteille palkkaan tuosta vaan tonni lisää porkkanarahaksi, ettei tekisi niin kovasti mieli vaihtaa työnantajaa.
Tuohon aikaan myös tekniikan puolelta osoitettiin kiinnostusta lähteä finskille eikä sieltäkään aivan penseästi suhtauduttu ilmavoimien mekaanikoihin. Tiedän, kun itsekin kysyin mahdollisuutta vaihtaa haalarien väriä. Mutta mitäpä teki Firma estääkseen tekniikan tietämystä pakenemasta toiselle työnantajalle? Lyötiinkö palkan päälle porkkanarahaa? Ei. Kehuttiinko osaamista ja taputeltiinko olalle? Ei.
Jaa että miten turvattiin teknisen henkilöstön jääminen ilmavoimiin...?
Nostettiin sitoumuksen sanktiosummaa.
No, mitäpä sitä turhaan porkkanaa tarjoamaan, kun keppi on tarpeeksi iso.
Eikä sitä nykyään Finskilläkään kovin turvallinen olo olisi.
Yksi asia tuossa jo pikkuisen nuhraantuneessa nuoren kersantin allekirjoittamassa sitoumuspaperissa naurattaa. Naurattaa ja pikkuisen kyllä ärsyttääkin. Nimittäin sanamuoto.
"Tätä sitoumusta, jonka allekirjoitan vapaasta tahdostani..." Voi ristus sentään, vapaasta tahdostani!
Kyllä tahtotila oli jossain ihan muualla, kun sitä paperia allekirjoitettiin. Varmaan viikko etukäteen peloteltiin ja uhkailtiin (nykyään sitä sanottaisiin motivoinniksi), että jos ei allekirjoita, niin kurssilta tulee lähtö justiinsa.
Vapaasta tahdosta, niinpä niin. Mielenkiintoista on nähdä, miten tänä ja ensi vuonna sinänsä sanamuodoltaan yksinkertaista paperia tulkitaan, kun varmasti tulee eteen siirroista kieltäytymisiä, irtisanoutumisia ja irtisanomisia.
perjantai 22. kesäkuuta 2012
Juhannus
Firmassa työskenteleville Kauhavan juhannusjuhlat ovat varmasti kaikille jollain tasolla tuttu asia. Monet ovat työskennelleet siellä, vielä useammat käyneet. Nyt tuo tapahtuma järjestetään viimeistä kertaa, ainakin julkisuudessa olleiden tietojen mukaan. Mitä mahtaa liikkua järjestävän organisaation lukuisten talkootyöläisten mielessä? Onko haikea olo? Vai uhmakas? Vuosikymmeniä jatkuneen perinteen loppuminen yllättäen ravistelee varmasti. Mutta niinhän sitä sanotaan, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus.
Joka tapauksessa nyt sulkee paatuneinkin mekaanikko pakkinsa ja laittaa joksikin aikaa haalarit naulaan.
Hyvää keskikesän juhlaa kaikille!
Joka tapauksessa nyt sulkee paatuneinkin mekaanikko pakkinsa ja laittaa joksikin aikaa haalarit naulaan.
Hyvää keskikesän juhlaa kaikille!
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Välitilinpäätös
Tälle tielle kun läksin, naputtelemaan plattaelämää mahdollisten harvojen kiinnostuneiden luettavaksi, en suunnitellut asiaa sen kummemmin eteenpäin. Ajattelin, että kokeillaan nyt tätäkin. Ihmeen pitkälle on tultu. Satanen paukahtaa melko pian rikki tekstien määrässä ja on niitä joku käynyt lukemassakin.
Jossain vaiheessa kävi mielessä, että pitäisiköhän lopettaa, kun jutun juurta ei tuntunut löytyvän. Normiarki platalla kun ei välttämättä aina ole inspiroivaa. Mutta toisaalta, edessä on PVUUDistuksen ansiosta niin paljon mullistuksia tulossa, että pakkohan niitä jotenkin on kommentoida.
Keväällä alkoi telkkarissa pyöriä - ja pyörii vieläkin - mainoksia uudesta tv-sarjasta muuttajat, jossa kaiketi seurataan erilaisten ihmisten ja perheiden muuttopuuhia. PVUUDistuksen ansiosta aiheesta saisi kokonaisen oman sarjan, vaikkapa PVMuuttajat, sen verran suurta määrää ihmisiä aletaan pian liikutella ympäri maata, enimmäkseen oman tahdon vastaisesti.
Jossain vaiheessa kävi mielessä, että pitäisiköhän lopettaa, kun jutun juurta ei tuntunut löytyvän. Normiarki platalla kun ei välttämättä aina ole inspiroivaa. Mutta toisaalta, edessä on PVUUDistuksen ansiosta niin paljon mullistuksia tulossa, että pakkohan niitä jotenkin on kommentoida.
Keväällä alkoi telkkarissa pyöriä - ja pyörii vieläkin - mainoksia uudesta tv-sarjasta muuttajat, jossa kaiketi seurataan erilaisten ihmisten ja perheiden muuttopuuhia. PVUUDistuksen ansiosta aiheesta saisi kokonaisen oman sarjan, vaikkapa PVMuuttajat, sen verran suurta määrää ihmisiä aletaan pian liikutella ympäri maata, enimmäkseen oman tahdon vastaisesti.
perjantai 8. kesäkuuta 2012
Mekaanikot metsässä
Kun aikanaan tuli komennus opistoupseerien jatkokurssille, alkoi se siellä, missä tämä koko pari vuosikymmentä kestänyt retki eli Lappeenrannassa.
Olihan se toisaalta jännä nähdä vanhat joukkuekaverit peruskurssin ajalta, vaikka koulunpenkille käytännön elämästä siirtyminen ei aika ajoin herkkua ollutkaan. Kaikenlaista teoriaa tuli tuutin täydeltä. Ja koska ensimmäinen jakso käsitteli kaikkea muuta kuin plattaelämää, olo oli melko orpo.
Eikä sitä oloa helpottanut yhtään se, että (tietenkin) oma joukkue oli valittu osallistumaan johonkin ihme sotaharjoitukseen, joka vieläpä alkoi muistaakseni perjantaina ja jatkui pitkään seuraavalle viikolle. Silloin oli huumori kiven alla. Jääkäritoverit solahtivat tilanteeseen kuin kalat veteen ja nauttivat olostaan.
Niin sitä löydettiin itsemme Itä-suomalaisesta metsästä pystyttämästä puolijoukkuetelttaa ja rakentamasta tukikohtaa kaikkine mausteineen. Kyllä kypsytti, oikein todella. Oltiin niin kaukana omalta alalta kuin ikinä on mahdollista. Jääkäreillä oli mukana omat Hi-tech-telttasängyt, kevyet, upeat, mukavat jne. Meikäläisellä taisi olla repussa tyyny.
Vaan paistoi se arska ankean alun jälkeen mekaanikkojenkin risukasaan. Kun puitteet oli kasattu, alkoi idealamppuja syttyä pikku hiljaa. Pikaisen palaverin jälkeen pyydettiin lainaksi paku ja osa mekaanikoista lähti lähimpään markettiin hankintamatkalle. Reissun jälkeen puuhailu jatkui tulen sytyttämisellä ja muilla valmisteluilla ja askartelulla. Ja olihan se pääkouluttajan ilme jonkin verran hämmentynyt, kun leiripaikka olikin jalostunut loimulohikypsentämöksi. Ei tosin nostanut asiasta haloota, varsinkaan reilujen maistiaisten jälkeen.
Harjoituksessa käytiin isolla karttapohjalla jonkinlaista konfliktia. Joukkojen sijainnit ja varustukset oli merkattu, samoin vastustajan. Me olimme muistaakseni pahiksia, maahan hyökkääjiä. Homma meni vähän kuin shakin peluu. Pähkäilyn jälkeen teimme kartalla siirron, vaikkapa että jokin joukko hyökkää sillä ja sillä alueella. Siirto ilmoitettiin sitten vastapuolelle, missä tehtävänä oli reagoida tilanteeseen ja tehdä vastasiirto. Paikalla oli eri alojen kouluttajia, jotka sitten arvioivat tehtyjä siirtoja ja niiden seurauksia. Jossain vaiheessa, kun homma alkoi sujua, saimme jäädä operoimaan keskenämme. Siirryttiin todelliseen sovellettuun vaiheeseen. Oikein kirjaimellisesti. Kouluttajat painuivat pehkuihin, mutta meidän piti sotia kartalla ympärivuorokautisesti, tai ainakin melkein. Ja kävihän siinä tietysti niin, että pikkutunneilla pikkupirut ja luovuus löivät kättä ja vastustajaa kohti vyörytettiin hyökkäys, jolla ei taatusti ole ollut vertauskohtaa missään maailmanhistoriassa. Yksityiskohtia en muista enää, mutta KAIKKEA käytettiin, erittäin ennakkoluulottomasti. Vaikutus oli sen verran shokeeraava, että puolustuspäässä oli herätetty pääkouluttaja aamuneljältä tutkimaan merkinnöistä tukkeutunutta karttapohjaa. Majuri oli raapinut sänkistä leukaansa ja tutkinut pitkään taistelun kulkua ja tilannetta. Oli sitten viimein pudistellut päätään ja todennut, että
"Kylläpä pirun kummallisesti hyökkäävät..."
Mitä tästä opimme? Varmaan ainakin sen, että ehkä kuitenkin mahdollisen konfliktin koittaessa mekaanikkojen omin paikka ja vahvuusalue on platalla tai luolastossa. Antaa muiden hoitaa atakit, tykistötuli ja erikoisoperaatiot.
Olihan se toisaalta jännä nähdä vanhat joukkuekaverit peruskurssin ajalta, vaikka koulunpenkille käytännön elämästä siirtyminen ei aika ajoin herkkua ollutkaan. Kaikenlaista teoriaa tuli tuutin täydeltä. Ja koska ensimmäinen jakso käsitteli kaikkea muuta kuin plattaelämää, olo oli melko orpo.
Eikä sitä oloa helpottanut yhtään se, että (tietenkin) oma joukkue oli valittu osallistumaan johonkin ihme sotaharjoitukseen, joka vieläpä alkoi muistaakseni perjantaina ja jatkui pitkään seuraavalle viikolle. Silloin oli huumori kiven alla. Jääkäritoverit solahtivat tilanteeseen kuin kalat veteen ja nauttivat olostaan.
Niin sitä löydettiin itsemme Itä-suomalaisesta metsästä pystyttämästä puolijoukkuetelttaa ja rakentamasta tukikohtaa kaikkine mausteineen. Kyllä kypsytti, oikein todella. Oltiin niin kaukana omalta alalta kuin ikinä on mahdollista. Jääkäreillä oli mukana omat Hi-tech-telttasängyt, kevyet, upeat, mukavat jne. Meikäläisellä taisi olla repussa tyyny.
Vaan paistoi se arska ankean alun jälkeen mekaanikkojenkin risukasaan. Kun puitteet oli kasattu, alkoi idealamppuja syttyä pikku hiljaa. Pikaisen palaverin jälkeen pyydettiin lainaksi paku ja osa mekaanikoista lähti lähimpään markettiin hankintamatkalle. Reissun jälkeen puuhailu jatkui tulen sytyttämisellä ja muilla valmisteluilla ja askartelulla. Ja olihan se pääkouluttajan ilme jonkin verran hämmentynyt, kun leiripaikka olikin jalostunut loimulohikypsentämöksi. Ei tosin nostanut asiasta haloota, varsinkaan reilujen maistiaisten jälkeen.
Harjoituksessa käytiin isolla karttapohjalla jonkinlaista konfliktia. Joukkojen sijainnit ja varustukset oli merkattu, samoin vastustajan. Me olimme muistaakseni pahiksia, maahan hyökkääjiä. Homma meni vähän kuin shakin peluu. Pähkäilyn jälkeen teimme kartalla siirron, vaikkapa että jokin joukko hyökkää sillä ja sillä alueella. Siirto ilmoitettiin sitten vastapuolelle, missä tehtävänä oli reagoida tilanteeseen ja tehdä vastasiirto. Paikalla oli eri alojen kouluttajia, jotka sitten arvioivat tehtyjä siirtoja ja niiden seurauksia. Jossain vaiheessa, kun homma alkoi sujua, saimme jäädä operoimaan keskenämme. Siirryttiin todelliseen sovellettuun vaiheeseen. Oikein kirjaimellisesti. Kouluttajat painuivat pehkuihin, mutta meidän piti sotia kartalla ympärivuorokautisesti, tai ainakin melkein. Ja kävihän siinä tietysti niin, että pikkutunneilla pikkupirut ja luovuus löivät kättä ja vastustajaa kohti vyörytettiin hyökkäys, jolla ei taatusti ole ollut vertauskohtaa missään maailmanhistoriassa. Yksityiskohtia en muista enää, mutta KAIKKEA käytettiin, erittäin ennakkoluulottomasti. Vaikutus oli sen verran shokeeraava, että puolustuspäässä oli herätetty pääkouluttaja aamuneljältä tutkimaan merkinnöistä tukkeutunutta karttapohjaa. Majuri oli raapinut sänkistä leukaansa ja tutkinut pitkään taistelun kulkua ja tilannetta. Oli sitten viimein pudistellut päätään ja todennut, että
"Kylläpä pirun kummallisesti hyökkäävät..."
Mitä tästä opimme? Varmaan ainakin sen, että ehkä kuitenkin mahdollisen konfliktin koittaessa mekaanikkojen omin paikka ja vahvuusalue on platalla tai luolastossa. Antaa muiden hoitaa atakit, tykistötuli ja erikoisoperaatiot.
lauantai 2. kesäkuuta 2012
Maaliikennettä
Platan lisäksi henkilökunta liikkuu jokseenkin päivittäin myös muualla kenttäalueella. Hinataan koneita paikasta toiseen tai haetaan varaosia tai milloin mitäkin eri paikoista tukikohta- ja lentokenttäalueella. Tällöin on tarpeen osata peli- ja liikennesäännöt, jottei tule injurya ja damagea henkilöille ja/tai lentokalustolle.
Lennonjohto pitää näpeissään paitsi lentoliikennettä, myös kenttäalueen maaliikennettä. Rullaus- ja kiitoteillä liikkuvilla ajoneuvoilla on oltava radioyhteys lennonjohtotorniin. Tornista kysytään luvat saako ajaa mistä mihin ja torni sitten ohjeistaa tilanteen mukaan, saako ajaa vaiko eikö.
Hommahan ei ole mitään rakettitiedettä, mutta nykyään onnistutaan maalaisjärki syrjäyttämään siinäkin melko hyvin. Joskus 90-luvulla olin ensimmäisellä maaliikenneoppitunnilla. Istuttiin päivä kuuntelemassa luentoa siitä, mitä jo oltiin vuosia tehty. No, ei siinä mitään. Mutta sitten mentiin siihen, että toisessa tukikohdassa oppi ei enää pätenytkään. Siis voi hyvää päivää! Samat autot, samat radiot, sama fraseologia. Mutta juu ei, ei saa liikkua kenttäalueella, ennen kuin on käynyt sen nimenomaisen tukikohdan radioliikenneoppitunnit. Sama kuin joka kaupungissa joutuisi käymään eri autokoulun.
Tässä vielä aiheeseen sopiva loppukevennys, joskus vuosia sitten erään sisarlennoston henkilöstölehdestä napattu.
Lennonjohto pitää näpeissään paitsi lentoliikennettä, myös kenttäalueen maaliikennettä. Rullaus- ja kiitoteillä liikkuvilla ajoneuvoilla on oltava radioyhteys lennonjohtotorniin. Tornista kysytään luvat saako ajaa mistä mihin ja torni sitten ohjeistaa tilanteen mukaan, saako ajaa vaiko eikö.
Hommahan ei ole mitään rakettitiedettä, mutta nykyään onnistutaan maalaisjärki syrjäyttämään siinäkin melko hyvin. Joskus 90-luvulla olin ensimmäisellä maaliikenneoppitunnilla. Istuttiin päivä kuuntelemassa luentoa siitä, mitä jo oltiin vuosia tehty. No, ei siinä mitään. Mutta sitten mentiin siihen, että toisessa tukikohdassa oppi ei enää pätenytkään. Siis voi hyvää päivää! Samat autot, samat radiot, sama fraseologia. Mutta juu ei, ei saa liikkua kenttäalueella, ennen kuin on käynyt sen nimenomaisen tukikohdan radioliikenneoppitunnit. Sama kuin joka kaupungissa joutuisi käymään eri autokoulun.
Tässä vielä aiheeseen sopiva loppukevennys, joskus vuosia sitten erään sisarlennoston henkilöstölehdestä napattu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)