Mekaanikot metsässä

Kun aikanaan tuli komennus opistoupseerien jatkokurssille, alkoi se siellä, missä tämä koko pari vuosikymmentä kestänyt retki eli Lappeenrannassa.

Olihan se toisaalta jännä nähdä vanhat joukkuekaverit peruskurssin ajalta, vaikka koulunpenkille käytännön elämästä siirtyminen ei aika ajoin herkkua ollutkaan. Kaikenlaista teoriaa tuli tuutin täydeltä. Ja koska ensimmäinen jakso käsitteli kaikkea muuta kuin plattaelämää, olo oli melko orpo.

Eikä sitä oloa helpottanut yhtään se, että (tietenkin) oma joukkue oli valittu osallistumaan johonkin ihme sotaharjoitukseen, joka vieläpä alkoi muistaakseni perjantaina ja jatkui pitkään seuraavalle viikolle. Silloin oli huumori kiven alla. Jääkäritoverit solahtivat tilanteeseen kuin kalat veteen ja nauttivat olostaan.

Niin sitä löydettiin itsemme Itä-suomalaisesta metsästä pystyttämästä puolijoukkuetelttaa ja rakentamasta tukikohtaa kaikkine mausteineen. Kyllä kypsytti, oikein todella. Oltiin niin kaukana omalta alalta kuin ikinä on mahdollista. Jääkäreillä oli mukana omat Hi-tech-telttasängyt, kevyet, upeat, mukavat jne. Meikäläisellä taisi olla repussa tyyny.

Vaan paistoi se arska ankean alun jälkeen mekaanikkojenkin risukasaan. Kun puitteet oli kasattu, alkoi idealamppuja syttyä pikku hiljaa. Pikaisen palaverin jälkeen pyydettiin lainaksi paku ja osa mekaanikoista lähti lähimpään markettiin hankintamatkalle. Reissun jälkeen puuhailu jatkui tulen sytyttämisellä ja muilla valmisteluilla ja askartelulla. Ja olihan se pääkouluttajan ilme jonkin verran hämmentynyt, kun leiripaikka olikin jalostunut loimulohikypsentämöksi. Ei tosin nostanut asiasta haloota, varsinkaan reilujen maistiaisten jälkeen.

Harjoituksessa käytiin isolla karttapohjalla jonkinlaista konfliktia. Joukkojen sijainnit ja varustukset oli merkattu, samoin vastustajan. Me olimme muistaakseni pahiksia, maahan hyökkääjiä. Homma meni vähän kuin shakin peluu. Pähkäilyn jälkeen teimme kartalla siirron, vaikkapa että jokin joukko hyökkää sillä ja sillä alueella. Siirto ilmoitettiin sitten vastapuolelle, missä tehtävänä oli reagoida tilanteeseen ja tehdä vastasiirto. Paikalla oli eri alojen kouluttajia, jotka sitten arvioivat tehtyjä siirtoja ja niiden seurauksia. Jossain vaiheessa, kun homma alkoi sujua, saimme jäädä operoimaan keskenämme. Siirryttiin todelliseen sovellettuun vaiheeseen. Oikein kirjaimellisesti. Kouluttajat painuivat pehkuihin, mutta meidän piti sotia kartalla ympärivuorokautisesti, tai ainakin melkein. Ja kävihän siinä tietysti niin, että pikkutunneilla pikkupirut ja luovuus löivät kättä ja vastustajaa kohti vyörytettiin hyökkäys, jolla ei taatusti ole ollut vertauskohtaa missään maailmanhistoriassa. Yksityiskohtia en muista enää, mutta KAIKKEA käytettiin, erittäin ennakkoluulottomasti. Vaikutus oli sen verran shokeeraava, että puolustuspäässä oli herätetty pääkouluttaja aamuneljältä tutkimaan merkinnöistä tukkeutunutta karttapohjaa. Majuri oli raapinut sänkistä leukaansa ja tutkinut pitkään taistelun kulkua ja tilannetta. Oli sitten viimein pudistellut päätään ja todennut, että
"Kylläpä pirun kummallisesti hyökkäävät..."

Mitä tästä opimme? Varmaan ainakin sen, että ehkä kuitenkin mahdollisen konfliktin koittaessa mekaanikkojen omin paikka ja vahvuusalue on platalla tai luolastossa. Antaa muiden hoitaa atakit, tykistötuli ja erikoisoperaatiot.