Rauhallista Joulua!

Aattoilta on pimentynyt ja ensimmäinen kierros kinkkua ja laatikoita alkaa olla asettunut mahan pohjalle.
Lapset puuhailevat lahjojensa parissa olohuonessa. Telkkarissa Samu Sirkka esittää joulutervehdystään, joka taitaa olla tuttu jo omastakin lapsuudesta.
Hymyilyttää, kun muistelee omaa kärsimättömyyttään pikkutenavana. Aika tuntui hidastuvan ja venyvän joulusaunan ja aterian jälkeen. Pukki ei millään älynnyt kiiruhtaa. Tai joinakin Jouluina joutui odottamaan hermoja raastavan kauan ennen kuin sai singahtaa etsimään, minne Pukki apulaisineen sillä kertaa oli piilottanut lahjat. Nyt samaa kärsimättömyyttä osoittaa oma jälkikasvu - ja itse samaa virnistelevää kiusoittelua kuin omat vanhemmat ennen. Mutta oli se suurta juhlaa kun lopulta sai paketit ja niistä paljastui legoja tai Mecano-pakkaus. Nyt ovat legot ja Mecanot vaihtuneet käsikonsoleihin ja peleihin. Mutta jotain on ennallaankin, sen kärsimättömyyden lisäksi. Tytär kyllä valmisteli suvereenisti Vitan pelikuntoon, muttei saanut värkkiä millään latautumaan. Sovitteli kärsimättömästi johtoja kerran toisensa jälkeen, tuloksetta. Vaimokultakin jo hermostui, että taasko tuli ostetuksi susikappale. Niitä kun on sattunut kohdalle harmittavan usein. Omat ehdottelut ohjeiden lukemisesta hukkuivat hälyyn. Ja kun niitä ohjeita vihdoin katsottiin, niin kappas - yksi liittimistä oli kytketty väärin päin. Niinpä niin. Luetaan ne ohjeet mieluummin heti kuin vasta viimeisenä keinona. Nautitaan yhdessäolosta ja hyvästä ruuasta.
Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille!

Syyllinen, tunnustan!

Töissä sitä aina sattuu ja tapahtuu. Tosin eräs tuttu totesi, että "Nuorena aina sattui ja tapahtui... nykyään vaan sattuu".
Mutta asiaan. Tilastollisesti on varmaan kokolailla mahdotonta kahlata työuransa läpi ilman, että sattuu moka, virhe, erhe tms. Tavallisesti ei tule muita tappioita kuin ylpeyden kärsimät eriasteiset kolaukset. "Jos ei mitään tee, ei mitään satukaan" on toinen asiaan liittyvä sanonta. Jos ja kun jotain tapahtuu, tehdään tapahtuneesta ns. toiminnallinen vikailmoitus. Kyseessä on lentoturvallisuuteen positiivisesti vaikuttava menetelmä. Kun sattuneet virheet ja vaaratilanteet raportoidaan ja tiedotetaan kaikille, voidaan tapahtuneesta ottaa opiksi ja välttää vastaavat tilanteet tulevaisuudessa. Kyseessä ei siis ole syyllisten etsintä tai onnettoman yksilön kyykytys. Toiminnalliset tehdäänkin aina passiivimuodossa eikä henkilöitä osoiteta eikä syytetä.

Vaan kyllä sitä tietyissä tilanteissa ja olosuhteissa syytetäänkin, erittäin henkilökohtaisesti.
Terv. nimim. "Kokemusta on". Tässä jokin aika sitten, eräänä erityisen tuhruisena aamuna sankan yöllisen lumipyryn jälkeen liukastuin työpaikan parkkipaikalla. En edes maahan asti kaatunut, mutta jossain selän alueella ns. naksahti. Ensin ei tuntunut mitään, mutta melko pian jomotus yltyi ja köntystin terveysasemalle ruinaamaan Buranaa. Lääkäri kuunteli asiani, kaivoi kätköistään pari nappia ja naputteli tapaturmailmoituksenkin. Vaan sitten rupesi mokoma moittimaan, että kyllä pitäisi olla paremmassa kunnossa. Ihan nyt kuntosalille parantamaan lihaskuntoa monipuolisesti. Kun on kunto parempi, ei sitten tulisi mitään revähdyksiä tai nyrjähdyksiä. Kyllä sapetti! Ja jälkeenpäin nauratti. Jos kyseinen lekuri sattuisi ensimmäisenä onnettomuuspaikalle, hän varmaan alkaisi sättiä auton alle jäänyttä huonosta näöstä ja hitaista reflekseistä. "Jos näkisit paremmin ja kehittäisit spurttinopeuttasi, ei tällaisia autojen alle jäämisiä sattuisi. Tsot tsot!"

Olen syyllinen. Tunnustan! En ole vieläkään käynyt asian tiimoilta salilla. Mutta säännöllistä liikuntaa toki harrastan. Ovathan ne kuntotestit säännöllisesti joka vuosi...

Testausta

Huoltoihin ja lentokaluston käyttöhuoltoon sisältyy huomattavan paljon erilaisia testejä.
Kun jokin laite tai "purkki" on vaihdettu, pitää järjestelmän toiminta testata. Ja isommissa huolloissa testataan moni järjestelmä vaikkei vikaindikaatioita olisi ollutkaan.

Testiajot voivat olla hyvinkin monimutkaisia, joten niitä ei mitenkään voi vanh.. kokenutkaan mekaanikko muistaa ulkoa eikä se ole tarkoituskaan. Koska testit tehdään joko korjaamolla tai lekohallissa eikä Strömsössä, monesti homma ei mene ns. putkeen. Lopputulos on "Fail" tai jotakin ihan puutamaataheinää. Mitä tekee mekaanikko silloin? Aloittaa testin uudelleen alkutilanteesta mietittyään ensin huolellisesti, mikä on saattanut mennä vikaan. Ovatko kaikki testilaitteiden lähtöasetukset oikein? Ovatko liitännät oikein ja kaikki piuhat liitetty? Onko testaustoimenpide edennyt ohjeen mukaan? Vasta monen tarkistuksen ja uudelleentarkistuksen jälkeen edetään johtopäätökseen, että jotain todella on rikki ja aletaan etsiä vikaa.

Ja miksikö tässä nyt kertoilen testaustoimenpiteisiin liittyvästä sinnikkyyden ja tarkkuuden tärkeydestä? No siksipä siksi, että törmäsin äskettäin aivan helkkarin räikeään esimerkkiin siitä, miten testausta EI pidä tehdä.

Vein vähän ajetun ajopelini katsastukseen. Vähän ajetun siinä mielessä, ettei edellisen katsastuksen jälkeen mittariin ollut kertynyt kuin noin suurinpiirtein tarkasti 1000 kilometriä. Tuolloin viattomaksi todettu ajopeli olikin nyt nuoren lippalakkijannun testaustoimenpiteiden perusteella valmis romuttamoon! Ei helkkari!
Naama punehtuen ja otsasuoni tykyttäen kuuntelin teinimutanttikatsastajan tuomiota. Päästöt olivat "melkein kolminkertaiset" sallittuihin verrattuna. Käsijarrun teho oli olematon ja toinen etulaakeri väljä. (Huomasin jannun kysyvän vanhemmalta katsastusmieheltä neuvoa, että mikäs tässä nyt on väljä kun tuossa on klappiajustjoo...) Moottoristakin kuului jokin sivuääni, joten reppana ei uskaltanut "revittää" enempää.
No, päättelin, ettei primitiivireaktio pojitteluineen sun muine nimittelyineen ainakaan auttaisi asiaa, joten nielin kiukkuni ja hyvä, etten käteeni iskettyä vikalistaakin saman tien. Tyyppi vaikutti ihan selvästi pettyneeltä, kun olin tullut katsastukseen hyvissä ajoin eikä hän päässyt saman tien julistamaan vintage-ajoneuvoani ajokieltoon.

Kurvasin katsastusasemalta saman tien tutulle korjaamolle, missä melko terävin sanavalinnoin kerroin tapahtuneesta. Mekaanikkoveli murahteli ymmärtäväisesti ja pyysi auton avaimia.Oliko auton moottori päästöt testattaessa lämmin? No ei oikeastaan, vastasin. Päätään pyöritellen kollega kaasutteli pienelle lenkille autollani. Sitten hän kurvasi halliin ja testasi päästölukemat, jotka jäivät kirkkaasti suurimpien sallittujen alle. Tuloste testilaitteesta, leimat päälle ja nimi alle ja that's it. Problem solved. Puhisin hetken pirun kiukkuisena. Olisi tehnyt mieli laukata katsastusasemalle ja vaatia sotilasäänellä katsastuskakaralta selvitystä siihen, miten hänen hylkäämänsä auto kymmenen minuuttia myöhemmin voi antaa täysin hyväksyttävissä rajoissa olevat päästöarvot? Jätin menemättä, mutta jupisin itsekseni ja vaimokullalle koko illan. Vielä en ole käynyt hakemassa leimaa, mutta kun menen, niin todella, TODELLA toivon, että sama muksu tulee tekemään uusintatarkastuksen. Saatan sanoa pari huomiota hänen ammattitaidostaan ja testauksen menetelmistä.
Vasta leiman saatuani, tietenkin.

EDIT: En sitten koskaan loppujen lopuksi palannut uusintakatsastamaan hylättyä kaaraani, koska hylkäsin sen itsekin vaihdossa uuteen (käytettyyn) autoon. Ruotsalainen vaihtui saksalaiseen, vähän nuorempaan. Pysy tällä kanavalla, niin saatat kuulla, kuinka seuraavassa katsastuksessa käy. Kuinka sitten käykin, niin ei missään tapauksessa käy samalla katsastusasemalla kuin viimeksi. Phyi!

Kittiä kanssa!

Helppoa oli ennen muinoin, kun pultit sun muut varmistettiin tukevasti nollakasilla teräslangalla ja that's it. Vaihtoehtoina oli joissakin harvoissa tapauksissa 0.6 mm lanka ja Hawkin akkuliittimissä se henkäystäkin heikompi messinkilanka. Nykyään on monenlaista anti-corrosion-käsittelyä. On vaikka minkälaista suihketta ja roisketta. Pintakäsittelyä ja suojausta joka lähtöön. Ja kaikki käsittääkseni vain siksi, että HN:n alkuperäinen käyttö tukialuksilla kerta kaikkiaan vaati erittäin perusteellisen suojauksen korroosiota vastaan. Ymmärtäähän sen. Kun autot eivät tykkää suolasta ja kosteudesta, niin päteehän toki sama lentsikoihin.
Mutta asiaan.
Hornetissa varmistetaan vähemmän lankametodilla, mutta sitäkin enemmän käytetään kittiä. Sitä ei ole vain yhtä sorttia, vaan hiton montaa sorttia, käyttökohteesta riippuen. PR-kitti on nykyään mekaanikon lähes jokapäiväistä leipää, noin kuvaannollisesti ilmaistuna. Kunnon kittiklöntti pultin kannan päällä suojaa tehokkaasti kosteudelta...mutta on myös toisaalta pirullinen irrotettava. Monessa työkohteessa vanhasta kitistä eroon pääseminen vie enemmän aikaa kuin koko muu huoltotyö yhteensä. Monesti se kunnon kittiklöntti myös vielä maalataan ympäröivän rakenteen väriseksi, noin niin kuin esteettisistä syistä. Ja onhan se maali vielä extra-lisäsuojana korroosiopirua vastaan. Maalia tarvitaan ja sekoitellaan vähintään yhtä usein kuin kittiä. Maali on kittiä kiitollisempaa siinä mielessä, että se säilyy käyttökelpoisena parikin päivää siinä, missä kitistä tulee kovettunutta jätettä tunneissa. Lähes päivittäin joku kiertelee huoltopaikoilla kyselemässä, onko sattunut jäämään ylimääräistä kittiä tai maalia. Ja monesti onkin.
Tästä lähti liikkeelle erään tauon aikana idea: Perustetaan vakiopaikka ylimääräiseksi jääneille kitti- ja maalierille. Laitetaan ne vaikka sellaiselle pyörillä varustetulle kärrylle tai työpöydälle, joita on joka huoltopaikalla. Niistä on tarvitsijan sitten helppo bongata itselleen sopivaa hyödykettä.
Ja jos jollakulla on aikaa ja viitsimystä, voisi asentaa kärryyn jäätelöautoista tutun ämyrin äänineen ja lähteä kiertämään huoltopaikkoja... Kittikärry tulee! Harmaata maalia kaupan päälle!

Sopimaton ammatti

Otsikko ei nyt vihjaa, että tämänhetkinen ammatti olisi sopimaton. Viittaan tässä nyt mahdolliseen sotilasuran jälkeiseen työelämään. Kun eläköitymisikä (ainakin vielä) on firman henkilöstöllä kohtuullisen alhainen, on täysin mahdollista harjoittaa vielä toistakin ammattia hyvän mittainen jakso. Ja useat niin ovat tehneetkin. On kuulemma tylsää olla eläkkeellä ja olla vaan. Monet ovat toimineet aktiiviuran jälkeen opettajina erilaisissa teknisen alan kouluissa. Jotkut ovat perustaneet omia yrityksiä tai siirtyneet siviili-ilmailun firmoihin. Eräs entinen työtuttu rekrytoitiin tuulivoimayhtiöön. No, ropelleistahan siinäkin on kyse, vähän isommassa mittakaavassa tosin.
Jokin aika sitten itselle kirkastui hyvin voimakkaasti, mitä itse EN tekisi tulevaisuudessa missään tapauksessa. En voisi. en ainakaan olisi hyvä siinä ammatissa. Itse asiassa olisin surkea, nimittäin automyyjä.
Jaa miksi? No siksi, että kun tässä nykyisessä työnkuvassa ehdoton tarkkuus ja rehellisyys on tärkein edellytys. Kun pilotille luovutetaan kone, tehdään tarkka selvitys sen kunnosta. Käydään läpi aseistus, tankkaus, mahdolliset koneen käyttöön vaikuttavat rajoitukset, huomautukset ja vikailmoitukset. Automyyjä...no, hän ehkä toimii vähän isompien toleranssien puitteissa. Aivan kaikkea pientä ei ehkä muista / viitsi / nähdä tarpeelliseksi mainita.
Kerran tuli ajankohtaiseksi luopua silloisesta autosta. Loppujen lopuksi ostaja oli eräs autoliike, minne sovittuna aikana vein auton. Luonnollisesti liikkeen omistaja halusi koeajaa kaupan kohteen. Istuin kakkospilotin paikalla ja puhuin suu vaahdossa. Mitä oli vaihdettu ja korjattu. Mitä oli katsastusmies sanonut ja mitä ehkä pitäisi korjata ja koska tulevaisuudessa. Koeajon päätyttyä esittelin muovikansiossa siistissä aikajärjestyksessä olevia korjauskustannuksista saatuja kuitteja. Viimeisenä korjauksena olin vaihtanut edellisenä iltana ajovalon polttimon. Miekkonen vaikutti lähinnä kiusaantuneelta. Teki nopeasti paperit ja löi setelit kouraan. Koko linja-automatkan kotiin asti mietin vielä, olinko nyt varmasti kertonut ja selostanut kaiken ja pelkäsin, että koska puhelin soi ja ostaja valittaa jostain mainitsematta jääneestä seikasta...

Jos mekaanikko ryhtyisi autokauppiaaksi, hän olisi siinä varmasti surkea, edellä mainitsemistani syistä johtuen. Tai sitten hän saisi kiitosta tinkimättömästä asenteesta ja rehellisyydestä.  Kiitosta vai moitteita? Kunniaa vaiko potkut ensimmäisen viikon jälkeen? Kokeilkoot muut, minä kyllä en. Keksin jotain muuta.

Mitä taskuista löytyykään?

Aina silloin tällöin jossain lehdessä törmää juttuun, jossa satunnaista kaduntallaajaa haastatellaan ja kysellään, mitä oikein löytyykään kauppakassista, (naisilla) käsilaukusta tai muusta laukusta. Vaimokulta muuten oli lukenut jostain, että jonkin tilastotiedon mukaan naisen käsilaukun/muun kantolaitteen painon ei tulisi ylittää neljää (4!!) kiloa. Yritettiin siinä ynnäillä, että mitä norminaisella voisi veskassaan olla... kännykkä, avaimet, lompakko, meikkejä jne. Vaimon mielestä painoraja voi helpostikin tulla vastaan, itse olin epäilevällä kannalla.
No, asiaan.
Huollossa putkia purkaessa kävi niin kuin yleensä käy eli roiskeita tuli HYD-putkistosta sen verran haalareille, että oli syytä mennä vaihtamaan ne. Siinä vaihtaessa tavaroita likaantuneen haalarin taskuista puhtaan vastaaviin tuli mieleen tuo alussa mainitsemani juttu. Ja rupesin kiinnittämään huomiota taskujen sisältöön.

Ja kaikenlaistahan sitä ihminen ja mekaanikko mukanaan kuljettaa.

• Paria eri sorttia työhanskoja
• kännykkä tai parikin
• Vanhoja varaosapusseja
• Muistilehtiö, kyniä
• Vikakoodilista, totta kai
• N. 50 kpl vanhoja tarkastus-/luovutuslomakkeita

Kuvasta ja listasta puuttuu vielä yhtä sun toista pientä, mutta ihan tarpeeksi sitä oli tuossakin.
Kamakasasta kauhistuneena kävin pikaisesti taskumateriaalin läpi ja sain heittää suurimman osan paperisälästä varaston roskikseen. Olo keveni kummasti.
Voisi olla hyvä ajatus tehdä sama työpöydän kaaokselle kotona.

Pitkät kalsarit

Ei voi mitään, kyllä se meteorologien elokuun alusta (ja anopin heinäkuusta) asti manaama syksy on saapunut. Sen verran ovat yöt pimenneet ja aamut viilenneet. Eipä silti valittamista, kulunut kesä on ollut plattatyöläisen näkökulmasta harvinaisen otollinen. Lämmintä on piisannut ja sateet ovat olleet vähissä.
Mutta asiaan.
Perinteisesti vanh... kokeneet mekaanikot ovat vaihtaneet hyvissä ajoin talvivaatetukseen eli pitkiin kalsareihin, kun taas samaan aikaan nuoret kollit ovat rehvastelleet siirtyvänsä pitkäpunttiseen vaihtoehtoon vasta äärimmäisillä pakkasilla ja silloinkin hetkellisesti. Oman kalsarikalenterin mukaan olen siirtynyt talviaikaan yölentojen alkaessa. Muistissa on edelleen eräs karmea yölentokausi, kun erehdyin kylmään viimaan "kesävaatetuksessa"... hyi helkkari sitä tutinaa ja kärvistelyä.
Nyt otin hienoisen varaslähdön talvikauteen, kun eräänä aamuna ryhdyttiin rei'ittämään tauluja eli ampumaan jokavuotisia PAK-ammuntoja. Siinä toinen asia, joka yllättää sotilaat siinä missä syksyn saapuminen tavalliset ihmiset. Kesän alusta asti PAKkien suorittamisesta paasataan ja kuitenkin havahdutaan loppukesästä / syksyllä takarajan lähestyessä siihen, että jotain puuttuukin vielä. No, koskaanhan kaikki eivät ole samaan aikaan paikalla, vaikka kuinka järjestetäänkin suoritustapahtumia.
Nyt päätin pyhästi, että en, hitto vie, palele ampumaradalla, kuten niin monena vuotena tätä aikaisemmin. Sadettakin oli ennusteltu. Kiskoin aamulla jalkaan pitkät kalsarit ja radalle lähtiessäni vielä toppatakin niskaan. Olisipa siinä sitten mukava hieroa itselleen ampuma-asentoa maaten jne.

Ammunnat tiivistettynä: sääennustus meni jälleen pieleen. Hikoilin välillä ihan reippaasti toppatakissani auringonpaisteessa. Rynkkyammunta meni K:n arvoisesti ja pistooli samaten.
Pitkät kalsarit joutivat vielä joksikin aikaa kaappiin.

Ei hassumpi kasa vanhalla FN:llä :)

Kirpparilla

Lomat alkavat olla takanapäin. "Loppuu ne pitkätkin lomat" on suosittu kommentti, kun lompsii eväsnyssyköineen loman jälkeen ensimmäisenä aamuna töihin. Värikkäämpiäkin kannanottoja on joskus kuultu. Eräs mekaanikko marssi kerran lomien loputtua silminnähden tyytyväisenä tehtävienjakotilaisuuteen, "aamukirkkoon". Totesi siinä, että kuinka onkin jämerää tulla taas töihin. Takarivistä kommentoitiin lomaltapalaajaa: "Kato, naamakin on oikeen ruskettunu... vai onko se vaan paskaanen..."

Mutta eipäs eksytä kovin kauas itse aiheesta. Loman aikana ehti sentään jonkin verran harrastaa kirpparilla kiertelyn jaloa lajia. Vaikka "löytöjäkin" tulee tehtyä, on iso osa kirpparilla käynnin viehätystä pelkkä kiertely ja katselu. Pakko ei ole raahata kaikkia projekteja kotiin... vaikka kuopuksen mukaan "isin löytää aina penkomasta jotain johdonpätkiä". Minkäs sille voi, luonnolleen. Kuten seuraavasta esimerkistä alan miehet - ja naisetkin nykyään - varmasti huomaavat.

Eräällä kirpputorilla - tai oikeastaan se oli SPR:n Kierrätystavaratalo - törmäsin mielestäni hyvään löytöön. Kuopuksen inhoamasta johtoja tursuavasta miljoonalaatikosta pisti silmään tuttu, musta, pitkulainen muoto. Toden totta, klassinen MagLitehän se siellä. Kaikkien mekaanikkojen suosikki ja lentokonetyön perusasia. Hintaa muutama euro. Näytti siistiltä ja ehjältä ja siinä oli, hitto vie, toimivat patteritkin sisällä. Nappasin valaisimen heti mukaan. Mutta noottiahan siitä tuli hetikohta hetken päästä. Ei nimittäin vienyt montaakaan hetkeä ennen kuin pitelin kirpparia kierrellessäni (täysin huomaamattani) MagLiteä "koneenkiertoasennossa" hyllyjä tutkiessani. "Isä pliiiis, älä viitti", kuului kauempaa tuskastuneella äänellä esikoisen moite hänen huomattuaan tyylimokani...

Lomaterveiset

Näitä aikoja elettäessä lomakausi on parhaimmillaan ja platalla ja luolissa on toiminta kokolailla vähäistä.
Kerrankin voi sanoa, että säät ovat suosineet. Pitkän hellekauden lomassa olleet sadepäivät ovat nekin tuntuneet ihan oikeasti mukavilta. Vaihtelu virkistää, sanotaan.

Ennen lomalle jäämistä sattui kohdalle päivystysvuoro. Ei siinä mitään, ihan mukava nakki pitkästä aikaa. Siinä valmiuden ylläpidon ohessa jutusteltiin tietysti lähestyvistä lomista ja mitä kukakin aikoi lomallaan tehdä.
Vähän huolestuttavalta tuntui, kun jutut olivat kaikilla tyyliä "lomalla pitää...", "lomalla täytyy", "pitää ehtiä" jne jne. Pointtina on siis tässä se, että vuoden aikana kerätään "varastoon" kymmeniä töitä sun muita, jotka hoidetaan sitten lomalla, kun on enemmän aikaa. Tai tehdään niin tiukka hauskanpitosuunnitelma, että sen noudattaminen käy työstä. Lopputulos? Ei ainakaan rentouttava loma. Enkä tässä ole itse mikään puhdas pulmunen tai esimerkki. Omaan lomaohjelmaan kuuluu mm. talon maalaus. Ja vielä anopin talon.
(No, siitä tingitään sen verran, että välitöntä korjausta vaativat kohdat maalataan, ei koko kartanoa).

Vähän kun istuin ja mietin ja laskeskelin, niin karkeana keskiarvona voisi sanoa, että loma-ajasta palttiarallaa kolmasosa, ehkä alle senkin, täyttää loman määritelmän. Eli saa tehdä ja olla justiinsa niin kuin haluaa. Nakata kellon yöpöydän laatikkoon ja olla vaan, jos siltä tuntuu. Ottaa päivätorkkuja, lueskella, kuunnella musiikkia tai radiota. Puuhailla jonkun itsestä hyvältä tuntuvan asian parissa. Lähteä vaimokullan kanssa aamulla maleksimaan heräävälle torille ja juoda siellä kahvit.
Tai tuulettaa ajatuksiaan tien päällä...

No, kukin taaplaa tyylillään. Vietetään rentouttava loma ja palataan platalle skarppeina ja levänneinä!

Takaisin sorvin ääreen

Kylläpäs se aika hujahtaa sormien läpi, jos ei pidä varaansa. Edellisestä tuotoksesta taitaa olla kuukauden päivät. No, sattuuhan sitä. Mitään erityistä syytä moiseen en keksi. On vaan ollut kaikenlaista härdelliä päällä sen verran intensiivisesti, että kirjoittaminen on jäänyt taka-alalle.

Menneistä voisi mainita runsaasti julkisuutta saaneen heittoistuimien patruunajupakan. Valmistajan ilmoituksen mukaan saattoi olla mahdollista, että tietyssä valmistuserässä oli toimimattomia patruunoita. Niiden toimimattomuus taas olisi worst case scenariossa aiheuttanut sen, ettei Martti-Leipurin (Martin Baker) penkki olisi lennättänyt lentäjää turvaan. Suomessa tehtiin turvallisuuden kannalta oikea päätös ja maadoitettiin koneet, joissa oli patruunoita epäilyttävästä erästä.

Jotkut tietysti ajattelivat, että kylläpäs koitti firman porukalle leppoisa ajanjakso. Ja katin kontit. Tuntui, että hommaa piisasi enemmän kuin ikinä. Tehtiin kuntotestejä ym. pakkisuorituksia. Järjestettiin toimialoittain opetustilaisuuksia ja tietoiskuja. Etsintä- ym koulutustakin järjestettiin. Ei ollut joutohetkiä, vaikka koneet jonkin aikaa lentämättä olivatkin.

Tässä aiemmin mainitsin jossain kirjoituksessa epäilyni siitä, että eiköhän kohta joku ota silmätikukseen sotilaiden matalan eläkeiän. Ja eikös niin vaan ole käymässä. Ensin oli yksissä iltauutisissa maininta siitä, että Suomessa eläkeikä voi ammatista riippuen vaihdella hyvinkin paljon. Insertissä joku työn sankari, muistaakseni sähkömies, kehui tehneensä "ylimääräistä" työtä vuosikaudet, vaikka olisi jo ajat sitten päässyt ikänsä puolesta eläkkeelle. Heti perään mainittiin mielestäni syyllistävästi, että matalin eläkeikä on armeijassa, mistä eläkkeelle pääsee n. 31 vuoden palveluksen jälkeen. Seuraavaksi syyllisimmät olivat opettajat muistaakseni n. 34-36 vuoden työajalla.

Seuraavana aamuna olikin telkkarissa sitten jo joku asiantuntija toteamassa armeijan eläkeiästä, että kyllä se nyt on otettu huomioon ja käsittelyyn, muttei tässä nyt vielä olla pidentämässä sotilaiden eläkeikää plaa plaa plaa... (Lue : Lisää työikää rapsahtaa justiinsa, aivan varmasti)

Samaista asiaa pohdiskeltiin varmaan jo kuukausi sitten kun ensimmäisten kunnolla lämpimien kevätkelien aikaan kävimme muutaman kollegan kanssa tekemässä vuotuisen suunnistuksen alta pois. Reitti oli mielestäni ihan kohtuullisesti liikunnan iloa tarjoava. Kyllä siinä hiki virtasi ja pulssi nousi mäkiä ja metsiköitä kolutessa. Tuli siinä mieleen sellainen ajatus, että jos/kun jotkut henkilöstöryhmät alkavat suureen ääneen vaatia sotilaiden eläkeikää nostettavaksi, pitäisi ehdottomasti noudattaa tinkimätöntä tasa-arvoa. Lasketaan sitten niiden äänekkäimpien arvostelijoiden eläkeikää, mutta oikeudenmukaisesti. Ei muuta kuin kansanedustajille, poliitikoille ym napisijoille velvoitteeksi vuotuiset kuntosuoritukset. Suunnistus, lihaskuntotesti, cooper ja marssi. Ammunnat myös. Joka jumalan vuosi ja mielellään ennen lomakautta. Jos eivät saavuta tiettyä kuntoindeksiä, eivät sitten saa osallistua vaikkapa vaativiin täysistuntoihin ja äänestyksiin. Ja tietysti kuntoindeksi vaikuttaisi palkkaan.

No joo, katsotaan, kuinka käy.

Rakkaalla asiantuntijalla on monta nimeä

Alkuperäisen sanonnan mukaan rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta kyllä niitä nimityksiä on asiantuntijoillakin. Tunnepuolen kytköksistä nimityksiin sen sijaan voidaan olla eri mieltä.

Otetaan nyt esille asemiehet. Taas kerran. Heillä kun nimityksiä tuntuu olevan ylivoimaisesti enemmän kuin yhdelläkään toisella firman henkilöstöryhmällä. Siinä missä sähköpuolen asiantuntijat saavat tyytyä olemaan tylsän yksinkertaisesti "sähkäreitä", niin asemiehille löytyy kokemuksen ja asiantuntemuksen tason mukaan ainakin seuraavanlainen nimilista:

• Asejumala
• Aseguru
• Asemooses
• Asejeesus
• Aseneekeri
• Tykkimies (tai -julli)

 Kovin hengellissävytteisiä tuntuvat ainakin jotkin noista nimityksistä olevan ja ehkäpä ihan aiheesta.
Jotain spesiaalikykyjä noilla spesiaalimiehillä kieltämättä tuntuu olevan. Kun tässä kerran otettiin siivenkärjestä Sidewinderia irti, se jumitti pahemman kerran, niin kuin alan miehet tietävät, että monesti käy. Ei auttanut rynkyttäminen, ei vasara + tuurna -yhdistelmä, ei kiroilu. Homma meni täydelliseksi esimerkiksi ähräämisestä. Siinä hikeä pyyhkiessä yksi kollega huomasi aseasiantuntijan ilmestyvän kauempaa lekohallin kulman takaa.
  -No sieltä se itte aseneekeri tulee, tulkoon hoitamaan hommansa! kaveri puuskahti. Ja täsmälleen sillä samalla sekunnilla kyseinen asemies käännähti 180 astetta ja jatkoi matkaa toiseen suuntaan. Ja varmana hän oli niin kaukana, ettei kuullut jupinoitamme.
Weird or what... No vitsivitsi... sattumahan se oli, mutta hupaisa sellainen. Siitä mainittiin seuraavina päivinä ko asejullille useammankin kerran.

Hyvin säilynyt (?)

PVUUDistus on aiheuttanut jo nyt, ennen suurimittaisia koneiden, materiaalin ja ihmisten siirtoja, jonkin verran ylimääräistä liikehdintää. Havahduin tähän ajatukseen, kun tajusin, että olen viime aikoina törmännyt huomattavan usein kollegoihin, joita en ole nähnyt vuosikausiin. Ihmiset liikkuvat. Pitää käydä kursseilla ja opetustilaisuuksissa päivittämässä omaa osaamistaan, parantamassa markkina-arvoaan tulevaa myllerrystä silmällä pitäen.

Monia vanhoja tuttuja on nähty, sanottu ronskisti käsipäivää ja muisteltu menneitä. Ihmetelty ajan kulumista. Kovasti ovat ihmiset harmaantuneet. Ehkä on vähän kilojakin tullut. Itse sentään jouduin aamulla vähän kiristämään haalarin vyötä. Mutta kuinkahan mahtaa olla... kamala ajatus hiipi mieleen. Vaikka oma pärstä näyttää peilissä partaa ajaessa samalta kuin aina ennenkin, niin ajattelevatko vanh... kokeneet kollegat samoin kuin minä heistä? Kamala, miten se oli vanhentunut!!

Mekaanikon manikyyri

Kerran ilmaantui kouraani pieni, mutta kiusallinen ongelma. Peukalon kynsi oli syystä tahi toisesta haljennut. Railo eteni reunasta kohtisuoraan syvemmälle rakenteeseen. "Mitäs tuosta", ajattelee varmaan lukija. Ja niin ajattelin itsekin, mutta päivän mittaan haitan aste sen kun paheni. Mokoma repeämä jäi kiinni työsormikkaisiin, rätteihin ja vaikka minne. Ja jokainen takertuminen edesauttoi repeämistä. Ei auttanut vaikka kuinka yritti jyrsiä sähköpakin sivuleikkureilla kynttä lyhyemmäksi.
Oli pakko kääntyä asiantuntijan puoleen.

   "Tuota, lainaisitko kynsiviilaa ja lakkaa..." mutisin vaimolle kotona.
   "No totta kai! Katsotaanpas ukkokullalle jotain oikein räväkkää muotiväriä!"
   "Siis MITÄ!?" havahtui kuopus mangakirjansa takaa.
   "Mä EN halua tietää", totesi esikoinen ja poistui kännyköineen huoneesta.

Asiantuntijan opastuksella, parhaani yrittäen ja ähräten yritin viilaamalla ja lakkaamalla saada kynnen halkeaman korjatuksi. Ja rojekti vaikuttikin onnistuneen. Vähän se kiilto kynnessä kyllä arvelutti.

Vaan kuinkas kävi? Seuraavan aamupäivän kuluessa railo sen kuin eteni. Oli otettava omat, ronskimmat keinot käyttöön. Koskapa tämänkaltaisille korjauksille ei ole omaa SRM:ää (Structure Repair Manual), oli turvauduttava mekaanikon maalaisjärkeen. Särö yleensä pääteporataan, mutta tässä tapauksessa, oman sormen ollessa kyseessä, en ryhtynyt moiseen. Yleistyöhuoneen (miljoona)laatikoista löytyi sopivan hienoa hiomapaperia. Sillä muokkasin kynnenreunan niin hyvin kuin pystyin. Halkeamaa ei silti saanut kokonaan pois. Hmmm... pohdiskelin jonkin aikaa Edge Sealerin (reunalakan) ja pikaliiman välillä ja päädyin lopulta jälkimmäiseen. Pari tippaa Locktiten liimaa, levitys ja avot, jopa pysähtyi halkeaman eteneminen. Ja mikä parasta, korjaustapa oli sopivan äijämäinen.

Miesten kaupassa

Otsikko aiheuttaa taatusti jollekin vähintäänkin kaksimielisiä ajatuksia. Turhaan, ähäkutti.
Mutta myönnetään, että kun itse kuulin ensi kerran termin "Miesten kauppa", ajattelin, että jaahas, näitä juttuja taas. Mutta ei, kyseessä on ihan luonnollinen asia, jota ei tarvitse hävetä. Siinä missä vaimokulta tutkailee keskittyneesti sesongin laukku- ja kenkäuutuuksia ja jälkikasvu uutta pelitarjontaa, perheen pää(mekaanikko) saa kummasti aikaa kulumaan erilaisten teknisten vempaimien valikoiman parissa.
Jos lähdetään automatkailemaan ja tutustumaan vaikkapa Ideaparkiin ja Ikeaan, niin mekaanikko haluaa taatusti poiketa myös Biltemassa ja Motonetissä.

Varsinaisia miesten kauppoja ei kuitenkaan ole ihan joka pitäjässä. Jonkinlaiseksi miesten lepopaikaksi on perustettu vaate- ym. kauppoihin ns. Miesparkkeja, niin olen kuullut, vaikken ole nähnytkään. Eräs tuttavaperheen isä kertoi jo ajat sitten odotelleensa kaikessa rauhassa "Miesparkissa" sillä välin kun emäntä oli ravannut ympäri kauppaa etsimässä uusia verhoja. Miesparkki oli ollut keskelle liikettä perustettu jämäkkä mutta mukava sohvaryhmä, jonka keskellä olevalla pöydällä oli ollut valikoima uusia Tekniikan maailma-lehtiä ja autolehtiä. Siinä oli kuulemma pojan kanssa aika kulunut rattoisasti istuskellessa. Mutta vaimon antama pikapalaute miesväen toiminnasta olikin sitten ollut ihan jotain muuta kuin leppoisa...

Käyttövoima

Koneet tarvitsevat käydäkseen polttoainetta, lisäaineella tai ilman. HN hörppii JET A-1:stä, Hawkki samoin. Ja Redigo. Vinkat janoavat 100LL-lentobensaa niin kauan kuin käyttötunteja piisaa. Mutta mitä vaatii toimiakseen mekaanikko?

Tietysti moniakin asioita, mutta tärkeimpien joukossa taitaa olla kahvi, ehdottomasti. Ensimmäiseksi laitetaan kahvinkeitin kurluttamaan, oli se sitten kotitukikohdan kahvion Moccamaster tai joku nimetön halpiskeitin kälyisen Morehousen pöydällä. Aivan sama, kunhan kahvia on saatavilla. Koko työpäivän, vuoden ympäri. Erityisen nautinnollista se on kylmänä talvipäivänä. Eräs vanha sotilasmestari totesi kerran, että sota hävitään, jos ei saada kahvia.

Muitakin liikkeellä pitäviä voimia on, ainakin erään peruskurssilla sattuneen tapauksen mukaan. Eräs entinen kollega oli istunut muiden kurssilaisten seurassa majoituksessa katselemassa telkkaria. Yksi katsojista (toisen aselajin edustaja) oli noussut ylös ja todennut käyvänsä paskalla. Tähän piti koiranleukamme heti tarttua.
   - Älä, ihan tosi? Käyt paskalla?
   - No joo, mitä sitten?
   - Siis paskalla!
   - No joo joo, käyn paskalla, oli soturi mutissut pois astellen ja ihmetellen.
   - Niin, siksi vaan ihmettelen kun mun auto käy 95E:llä! huikkasi koiranleukamme poistujan perään

Vasta pienen viiveen jälkeen oli käytävällä raikunut oivaltava nauru.

Valmistautukaa!

Otsikon käsky kajahteli varusmiesaikana ahkerasti milloin missäkin yhteydessä. Valmistautukaa aamutoimiin / iltatoimiin / ruokailuun lähtöön / oppitunnille lähtöön / jne / jne... Eipä silti, jatkui se valmistautuminen myöhemminkin, PO:n leivissä. Siellä joutui tosin aika tiuhaan tahtiin olemaan itsekin valmistautumisen käskyttäjänä.

Yleensä valmistautumiseen annettiin aikaa 5 minuuttia. Muistaakseni varusmiesaikana valmistautumisen aikana piti istua hiiskahtamatta jakkaralla ja odottaa varsinaista toimeenpanokäskyä.

Nyt on edessä vähän laajempi valmistautuminen useilla paikkakunnilla. Valmistaudutaan lopettamaan kokonaisten varuskuntien toimintaa tai ainakin siirtämään huomattavia määriä materiaalia ja henkilöstöä paikasta toiseen.

Yksi asia on varmaa. Tai oikeastaan kaksi. Valmistautumisaikaa ei mitata tässä rytinässä minuuteilla. Kuukaudet olisivat sopivampi mittakaava. Ja toisekseen, nyt ei ole varaa istua hiiskahtamatta jakkaralla odottamassa toimeenpanokäskyä.

Kakkua!

Otsikko viittaa lausahdukseen, joka esitetään paikasta riippuen hyvinkin herkästi, vaikkei kohteen mielestä välttämättä aihettakaan olisi. Senhän nyt ymmärtää, että tuliais-/ läksiäiskakkua ollaan vailla, mutta näin yhtäkkiä tulee mieleen ainakin seuraavat (teko)syyt, joiden varjolla paakelssia halutaan:

• syntymäpäivä (ihan sama, onko tasavuosi vaiko eikö)
• kurssilta valmistuminen
• ylennykset
• maininnan arvoinen kunnostautuminen
• maininnan arvoinen mokaaminen

Yleensä, jos jokin em. asioista mainitaan aamupalaverissa edes epämääräisesti, kuuluu yleensä jostain vaativa lausahdus "Kakkua!" Toisinaan on saattanut olla melkoisia kakkuputkia. Lähes joka päivä on joku syystä tahi toisesta tarjonnut. Monesti tarjottava tilataan "sopimusleipomosta", mutta ilahduttavan usein saa maistella myös kotitekoisia kakkuja. Extrabonuksena, joskin todella harvinaisena sellaisena, joku on joskus roudannut paikalle tuhdin voileipäkakun. Kakku kuin kakku.

Nähtäväksi jää, alkaako nimenomaan läksiäiskakkuja kohta tulla kahvipöytiin oikein tungokseen asti.

Ammattimiehet asialla(?)

Tulipa eräällä reissulla maleksittua oikein korkean tason merkki- ja erikoisliikkeeseen. Sellaiseen, missä hoidetaan vain ja ainoastaan yhden merkkituotteen asioita. Logossa on puoliksi syöty hedelmä, sen enempää en kehtaa sormella osoitella, sen verran luokatonta toiminta oli.

Kun puhutaan merkkiliikkeestä (tai -korjaamosta), sitä ajattelee, että niiden seinien sisällä on tavanomaista korkeampi tietämys.

No. Saapastelin merkkiliikkeeseen ja katselin pelkistettyjä (lue: lähes tyhjiä) hyllyjä. Kesti hyvän tovin, ennen kuin yksi liikkeeseen värvätyistä pitkätukista jaksoi laahautua kysymään, että mitäpä saisi olla.
    - Olisiko teillä akkuja vanhempiin soittimiin?
    - Jaa mihin?
    - No XPodeihin (nimi muutettu)
    - Aijjaa niin niihin. Ei.
    - Jaa ei? Ajattelin kun kerran on merkkiliike.
    - Me lähetetään ne tästä huoltoon ja ne vaihtaa ne siellä.
    - Ja mitähän se maksaa?
    - No ei sitä tiedä, se on niin tapauskohtasta. Sieltä nettisivulta näkee kyllä.
Toinen pitkätukka oli palvelualttiina kohta naputtelemassa konetta tiskillä.
    - Ei täältä kyllä löydy mitään...
    - Kauankos se huolto sitten kestää? kysyin jo vähän kyllästyneenä.
    - No ei sitä oikein tiedä...
    - Niin että ei ole mitään tietoa, mitä se ns. huolto maksaa ja kauanko kestää??
Piiitkä kiusaantunut hiljaisuus. Vaivaantuneita katseita.
    - Nii... me ollaan tästä niitä lähetelty eteenpäin...

En tiedä, onko sitä sitten liian tottunut siihen, että ihmiset osaavat ammattinsa ja huolloilla on jonkinlainen aikataulu, jossa ainakin karkeasti pysytään.
Jätin pitkätukat rauhassa jatkamaan vehkeidensä näpelöintiä.

Työ ja tulevaisuus

Aivan aluksi haluan toivottaa kaikille lukijoille hyvää loppuvuotta.

Loppuvuoden aikana tapahtuukin työrintamalla monenlaista, varsinkin kun PVUUDistus alkaa konkretisoitua monella paikkakunnalla. YT-papereita on jo kirjoiteltu ja kohta niitä leivotaan oikein urakalla.

Meikäläisen plattavuosien aikana työ on muuttunut pikkuhiljaa ja kertarysäyksinkin melkoisesti. Kun itse aikanani aloittelin, mekaanikot pääsivät eläkkeelle / reserviin alle viisikymppisinä. Sitten napsahti eräänä päivänä palvelusvuosien mukaan porrastetusti likipitäen kaikille lisää työikää. Vanhemmille vähemmän, parisen vuotta ja vasta taloon tulleille liki vuosikymmen.

Nyt, kun työurien pidentämisestä on paasattu jo pitkään, on omaan takaraivoon jäänyt kummittelemaan pari loistavaa virkamiesten lausuntoa.

Ensimmäinen oli Juhana Vartiaisen kuningasidea, jonka mukaan ikääntyvä työntekijä on rasite, jonka palkkaa pitäisi voida laskea eläkeiän lähestyessä tai ainakin maksaa pienemmät yleiskorotukset kuin muille.
www.iltasanomat.fi/tyoelama/art-1288524716982.html

Toinen, tuoreempi loistolaukaisu oli Sampsa Katajan suusta HS:n sivulla. Pääasia uutisessa oli ns. leskeneläkkeiden lakkautus, mutta meikäläistä kylmäsi uutisen loppuosa:
Kataja kyseenalaistaa myös alemmat eläkeiät, joita on yhä jäljellä joissakin ammateissa. "Työn vaativuuden pitäisi näkyä työuran aikaisessa palkassa eikä niin, että pääsee aikaisemmin eläkkeelle."
No, itse asiassa joku melko äskettäin mainitsi, että sotilashuhun mukaan alhainen eläkeikä olisi jo ollut jonkinlaisessa tarkastelussa. Worst case scenario tässä asiassa olisi se, että mekaanikkojen eläkeikää nostettaisiin lähelle ns. normaalia eläkeikää ja sitten vielä maksettaisiin alhaisempaa palkkaa Vartiaisen vision mukaisesti. Kyllä siinä motivaatio kukoistaisi, kun ikäluokkaa 60+ oleva selkävaivainen mekaanikko vääntäytyisi huoltotelakalle. Tai kiertäisi Hornaattoria tai sen seuraajaa loskaisella platalla rollaattoriin tukeutuen. Kuulosuojia ei enää siinä vaiheessa tarvitsisi, kun kuulo olisi kuitenkin mennyttä...