Tien pätkillä, eli virallisemmin maantietukikohdissa pidettävät harjoitukset ovat kaikkein realistisimpia ja haastavimpia. Siinä on tekemistä, kun tavallisessa käytössä olevan tienpätkän ympäristöön polkaistaan pystyyn hävittäjätoiminnan mahdollistava organisaatio. Sellainen touhu herättää luonnollisesti paljon huomiota ja tavallisesti kiinnostuneelle yleisölle järjestetäänkin ihan virallisia tutustumismahdollisuuksia, tietenkin toiminnan sallimissa rajoissa. Ihmiset saavat uteliaisuutensa tyydytetyksi ja firma hyvää peeärrää.
Kaikki ei silti aina suju ongelmitta. Kaikki uteliaat kun eivät tyydy opastettuihin esittelytilaisuuksiin.
Kerran, jo toista kymmentä vuotta sitten oltiin harjoituksessa tienpätkällä. Oltiin siirrytty haastavimpaan vaiheeseen eli pimeälentotoimintaan. Drakenit runnoivat läpilaskuja tienpätkälle katkeamattomana nauhana. Jossain vaiheessa aloimme katsella kelloa, kun omaa konetta ei alkanut kuulua seisontapaikalle. Lennonjohto kertoi koneen kyllä laskeutuneen, joten ei kun hinausauto alle ja etsimään. Ja löytyihän se kone vihdoin ja viimein. Kapean sivutien risteyksestä pilkotti DK:n perä puiden lomasta ja pilotti istuskeli siiven reunalla niin sanotusti noutajaa odotellen. Kun hinausautoa yritettiin keplotella hävittäjän etupuolelle viheliäiselle polunpätkälle, lentäjä valaisi tilannetta.
Kun hän oli rullannut kohti seisomapaikkaa, hän oli huomannut, kuinka kyseiseltä polunpätkältä oli annettu valomerkkejä. Koska lentäjä koneineen aina viime kädessä opastetaan maassa oikeaan paikkaan, oli tässäkin tapauksessa pilotti kurvannut epäröimättä merkkejä kohti.
"Ajattelin, että tässäkös se seisontapaikka jo olikin, hyvä, etten pyyhältänyt ohitse".
Vaan hämmästys oli ollut suuri, kun valonheittäjien eteen oli paljastunut tiheä metsä ja kaksi hyvin pelästynyttä nuorta miestä taskulamppuineen. Pojat olivat omia aikojaan tulleet katsomaan toimintaa lähempää.
"Ja tosi läheltä pääsivätkin näkemään", hohotti lentäjä.
Oli siinä varmaan ollut olo kuin jäniksellä ajovaloissa, kun Draken jyräsi kohti moottori jylisten!
perjantai 31. joulukuuta 2010
maanantai 27. joulukuuta 2010
Joululahja
Kurssiaikana olimme työharjoittelussa eri tukikohdissa.
Joulu oli enää muutaman päivän päässä ja laivue oli jo melko hiljainen.
Taisipa olla niin, että paikalla oli vain pari lentäjää ja mekaanikkoa ja
me kurssilaiset.
Kun huomasin, että eräs siviilihenkilö pääsi lennolle HW:n takapenkille, rohkaistuin minäkin kysymään, pääsiskös kyytiin. Ja pääsinhän minä. Pilotti, jonka nimeä en enää muista, tenttasi, olinko ollut aiemmin lentokoneessa ja oliko taipumusta pahoinvointiin. Vastasin, että olinhan minä ja eipä ole koskaan yököttänyt.
Kun kurssikaverit olivat virnistellen sitoneet minut tiukaksi paketiksi Martin-Bakerin jakkaraan ja kuomu oli suljettu, alkoi kieltämättä ihan pikkuriikkisen hirvittää. Lentokokemus oli purjekoneista, joilla ei kovin kummoisia manöövereitä tehdä, joten pahoinvointikaan ei sinänsä todenmukaisesti ollut koskaan yllättänyt.
Nyt oli kuitenkin edessä ihan toisenlainen kyyti.
Lähtökiito oli jo kokemus sinänsä, samoin nopea nousu talven harmaudesta pilvikaton läpi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Taisin hetkeksi unohtaa hengittää, niin kaunis oli kumpuileva pilvitasanko auringon alla.
Mutta ei sinne menty pilviä laskemaan. Pilotti selosti etukäteen, mitä (taitolento)liikkeitä hän aikoi tehdä ja sitten teki ne. Taivas ja maa vaihtoivat paikkoja useaan kertaan rivakkaan tahtiin, kun kävimme liike kerrallaan läpi Midnight Hawksien sooloesityksen. Sitten sama vielä yhtäjaksoisena sarjana.
"Miltä tuntuu?" kysyi lentäjä. "Yrjöttääkö?"
"Tää on hienoa!" taisin vastata ja tarkoitin, mitä sanoin.
"Vedetään sitten vielä kerran. Pidä hatustas kiinni, poika. Nyt mennään ja kovaa!"
Ja kyllä sitä mentiinkin. Ihan aikuisten oikeasti. Muistan ajatelleeni G-voimien puristuksessa lyhyin ähkäisyin happea haukkoessani, että millä hitolla pilotti pystyy siinä hullunmyllyssä säilyttämään tolkkunsa, lentämään konetta ja lukemaan vielä mittareitakin. Heitin pohtimisen kuitenkin sikseen ja nautin kyydistä.
Platalle palattuamme istuin koneessa vielä pitkän tovin pilotin jo noustua kuittaamaan kirjaa ja G-lukemia.
Ei oksettanut, mutta tasapaino oli ottanut kieputuksesta nokkiinsa. Kun yritin nousta penkistä, horjuin holtittomasti kuin pahemmankin pikkujoulun jälkeen. Parin yrityksen jälkeen odotin suosiolla muutaman minuutin päänuppini tasaantumista. Myöhemmin kiitin lentäjää todella ikimuistoisesta joululahjasta.
Toivottavasti itse kukin saa joskus lahjaksi jonkin vastaavanlaisen kokemuksen, jonka muisto säilyy vuosia.
Hyvää Joulua ja turvallista Uutta vuotta!
Joulu oli enää muutaman päivän päässä ja laivue oli jo melko hiljainen.
Taisipa olla niin, että paikalla oli vain pari lentäjää ja mekaanikkoa ja
me kurssilaiset.
Kun huomasin, että eräs siviilihenkilö pääsi lennolle HW:n takapenkille, rohkaistuin minäkin kysymään, pääsiskös kyytiin. Ja pääsinhän minä. Pilotti, jonka nimeä en enää muista, tenttasi, olinko ollut aiemmin lentokoneessa ja oliko taipumusta pahoinvointiin. Vastasin, että olinhan minä ja eipä ole koskaan yököttänyt.
Kun kurssikaverit olivat virnistellen sitoneet minut tiukaksi paketiksi Martin-Bakerin jakkaraan ja kuomu oli suljettu, alkoi kieltämättä ihan pikkuriikkisen hirvittää. Lentokokemus oli purjekoneista, joilla ei kovin kummoisia manöövereitä tehdä, joten pahoinvointikaan ei sinänsä todenmukaisesti ollut koskaan yllättänyt.
Nyt oli kuitenkin edessä ihan toisenlainen kyyti.
Lähtökiito oli jo kokemus sinänsä, samoin nopea nousu talven harmaudesta pilvikaton läpi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Taisin hetkeksi unohtaa hengittää, niin kaunis oli kumpuileva pilvitasanko auringon alla.
Mutta ei sinne menty pilviä laskemaan. Pilotti selosti etukäteen, mitä (taitolento)liikkeitä hän aikoi tehdä ja sitten teki ne. Taivas ja maa vaihtoivat paikkoja useaan kertaan rivakkaan tahtiin, kun kävimme liike kerrallaan läpi Midnight Hawksien sooloesityksen. Sitten sama vielä yhtäjaksoisena sarjana.
"Miltä tuntuu?" kysyi lentäjä. "Yrjöttääkö?"
"Tää on hienoa!" taisin vastata ja tarkoitin, mitä sanoin.
"Vedetään sitten vielä kerran. Pidä hatustas kiinni, poika. Nyt mennään ja kovaa!"
Ja kyllä sitä mentiinkin. Ihan aikuisten oikeasti. Muistan ajatelleeni G-voimien puristuksessa lyhyin ähkäisyin happea haukkoessani, että millä hitolla pilotti pystyy siinä hullunmyllyssä säilyttämään tolkkunsa, lentämään konetta ja lukemaan vielä mittareitakin. Heitin pohtimisen kuitenkin sikseen ja nautin kyydistä.
Platalle palattuamme istuin koneessa vielä pitkän tovin pilotin jo noustua kuittaamaan kirjaa ja G-lukemia.
Ei oksettanut, mutta tasapaino oli ottanut kieputuksesta nokkiinsa. Kun yritin nousta penkistä, horjuin holtittomasti kuin pahemmankin pikkujoulun jälkeen. Parin yrityksen jälkeen odotin suosiolla muutaman minuutin päänuppini tasaantumista. Myöhemmin kiitin lentäjää todella ikimuistoisesta joululahjasta.
Toivottavasti itse kukin saa joskus lahjaksi jonkin vastaavanlaisen kokemuksen, jonka muisto säilyy vuosia.
Hyvää Joulua ja turvallista Uutta vuotta!
perjantai 17. joulukuuta 2010
Ura putkessa?
Aina silloin tällöin työhön on paneuduttava todella syvällisesti.
Varsinkin talvisaikaan on usein jäätävää keliä, jolloin on pakko
käydä melko useinkin katsomassa, mitä se moottori oikein on syönyt.
Tai oikeastaan käydä varmistamassa, että se EI ole syönyt mitään. Pienellä lisävaivalla voidaan välttyä isolta lisälaskulta.
Hornetin ilmanotossa on ruhtinaallisesti tilaa, mutta
HW:n putkessa (kuva) ei pahemmin asentoa muutella.
Ukko nostetaan/tuupataan sisään ja kiskotaan nilkoista pois, kun homma on tehty. Ei ahtaanpaikankammosta kärsiville.
Varsinkin talvisaikaan on usein jäätävää keliä, jolloin on pakko
käydä melko useinkin katsomassa, mitä se moottori oikein on syönyt.
Tai oikeastaan käydä varmistamassa, että se EI ole syönyt mitään. Pienellä lisävaivalla voidaan välttyä isolta lisälaskulta.
Hornetin ilmanotossa on ruhtinaallisesti tilaa, mutta
HW:n putkessa (kuva) ei pahemmin asentoa muutella.
Ukko nostetaan/tuupataan sisään ja kiskotaan nilkoista pois, kun homma on tehty. Ei ahtaanpaikankammosta kärsiville.
maanantai 13. joulukuuta 2010
Refleksit
Sattuipa kerran kirjakaupassa vuosia sitten.
Olin urani alkutaipaleella ja tein työtä pääasiassa Drakenien parissa.
DK:n käynnistyessä kuului ensin kimakka käynnistyspolttoainepumpun ujellus, jonka alkaessa oli pari sekuntia aikaa haroa kuulosuojaimet paikoilleen, ennen kuin ruutikaasut pyöräyttivät moottorin käyntiin ja purkautuivat samalla äänekkäästi kohisten pakoputkesta.
Olin muistaakseni jäänyt juuri kesälomalle rankan työrupeaman päätteeksi. Kiertelin kirjakaupassa katselemassa tarjouskirjoja. Siinä ajatuksissani seisoskellessani ja jotain kirjaa selaillessani alkoi yhtäkkiä takaani kuulua tuttu ujellus. Vaimeana, mutta hyvin todentuntuisena. Niin syvässä olivat vaistot, että pudotin selaamani kirjan ja ostoskassini ja aloin hapuilla pääni sivuilta kuvitteellisia kuulosuojaimia. Hyvin vähätellen voisi sanoa, että olin hetken hyvin kiusallisen huomion kohteena. Poistuin liikkeestä hyvin ripeästi, naamaltani hyvin punaisena.
Niin, se ujellus. Ei se ollut DK:n käynnistyspolttoainepumppu, vaan lastenkirja, jossa oli nappuloita, joita painelemalla kuului mm. suihkumoottorin ääni. Joku pojannassikka sattui kokeilemaan kirjaa juuri takanani.
Olisin voinut suositella kirjaa varauksettomasti - mutta pojan (ja hänen vanhempiensa) ilmeen nähtyäni päätin jättää asian sikseen.
Olin urani alkutaipaleella ja tein työtä pääasiassa Drakenien parissa.
DK:n käynnistyessä kuului ensin kimakka käynnistyspolttoainepumpun ujellus, jonka alkaessa oli pari sekuntia aikaa haroa kuulosuojaimet paikoilleen, ennen kuin ruutikaasut pyöräyttivät moottorin käyntiin ja purkautuivat samalla äänekkäästi kohisten pakoputkesta.
Olin muistaakseni jäänyt juuri kesälomalle rankan työrupeaman päätteeksi. Kiertelin kirjakaupassa katselemassa tarjouskirjoja. Siinä ajatuksissani seisoskellessani ja jotain kirjaa selaillessani alkoi yhtäkkiä takaani kuulua tuttu ujellus. Vaimeana, mutta hyvin todentuntuisena. Niin syvässä olivat vaistot, että pudotin selaamani kirjan ja ostoskassini ja aloin hapuilla pääni sivuilta kuvitteellisia kuulosuojaimia. Hyvin vähätellen voisi sanoa, että olin hetken hyvin kiusallisen huomion kohteena. Poistuin liikkeestä hyvin ripeästi, naamaltani hyvin punaisena.
Niin, se ujellus. Ei se ollut DK:n käynnistyspolttoainepumppu, vaan lastenkirja, jossa oli nappuloita, joita painelemalla kuului mm. suihkumoottorin ääni. Joku pojannassikka sattui kokeilemaan kirjaa juuri takanani.
Olisin voinut suositella kirjaa varauksettomasti - mutta pojan (ja hänen vanhempiensa) ilmeen nähtyäni päätin jättää asian sikseen.
tiistai 7. joulukuuta 2010
Terveyden vaalimista
Joitakin vuosia sitten (muistaakseni) lanseerattiin iskulause "Puolustusvoimat - Suomen suurin kuntokoulu".
Samoihin aikoihin alkoivat armaassa kotitukikohdassammekin puhaltaa uudet, terveemmät tuulet. Mutta kuten useat varmaan tunnustavat, muutosvastarinta oli melkoinen.
Erityisen kipakka kahvipöytäkeskustelu sai alkunsa pöydille ilmestyneistä mittanauhoista, joilla jokaisen oli suotavaa ja jossain vaiheessa jopa pakollista mitata vyötärönsä. Kätevistä värialueista näki heti, millä pohjalla oma ruumiinkulttuuri oli. Eräs kollega tuomitsi jutun justiinsa, siinä ja heti. Arveli, että kohta kai mitataan miehiset työkalut ja pisteytetään nekin mitan mukaan.
Johtaja sattui kuulemaan kommentin ja puolusteli, että työntekijöiden terveyttähän siinä vain ajatellaan.
"Ja paskat täällä työntekijöiden terveyttä ajatella", tuhahti mekaanikko X.
Hän perusteli väitteensä sillä, että samaan aikaan kun kritisoitiin ihmisten vyötärönympäryksiä ja painoindekseitä, rakennettiin tupakoitsevien työntekijöiden harrastusta tukemaan uusi, hieno tupakkakatos. Parannus entiseen oli melkoinen, sillä siinä, missä savuttelijat ennen kärvistelivät lyhtypylvääseen sidotun peltitörpön ääressä taivasalla, saattoivat he nyt istuskella laadukkaan oloisessa puusta tehdyssä katoksessa.
"Jos täällä tosiaan ihmisten terveyttä ajateltaisiin, olisi tupakkipaikka sadan metrin päässä tuolla metsikössä. Taatusti vähenisi savuttelu!"
No, minkäs sitä muutokselle voi. Nykyään joka vuosi raavaat mekaanikot mitataan ja punnitaan neuvolatyyliin kuntotestien yhteydessä. Painoindeksin selvittämiseksi.
Siinä painoindeksissä on muuten se hyvä puoli, että onpahan edes yksi osa-alue kuntotesteissä, josta saa takuuvarmasti korkeat pisteet ;)
Samoihin aikoihin alkoivat armaassa kotitukikohdassammekin puhaltaa uudet, terveemmät tuulet. Mutta kuten useat varmaan tunnustavat, muutosvastarinta oli melkoinen.
Erityisen kipakka kahvipöytäkeskustelu sai alkunsa pöydille ilmestyneistä mittanauhoista, joilla jokaisen oli suotavaa ja jossain vaiheessa jopa pakollista mitata vyötärönsä. Kätevistä värialueista näki heti, millä pohjalla oma ruumiinkulttuuri oli. Eräs kollega tuomitsi jutun justiinsa, siinä ja heti. Arveli, että kohta kai mitataan miehiset työkalut ja pisteytetään nekin mitan mukaan.
Johtaja sattui kuulemaan kommentin ja puolusteli, että työntekijöiden terveyttähän siinä vain ajatellaan.
"Ja paskat täällä työntekijöiden terveyttä ajatella", tuhahti mekaanikko X.
Hän perusteli väitteensä sillä, että samaan aikaan kun kritisoitiin ihmisten vyötärönympäryksiä ja painoindekseitä, rakennettiin tupakoitsevien työntekijöiden harrastusta tukemaan uusi, hieno tupakkakatos. Parannus entiseen oli melkoinen, sillä siinä, missä savuttelijat ennen kärvistelivät lyhtypylvääseen sidotun peltitörpön ääressä taivasalla, saattoivat he nyt istuskella laadukkaan oloisessa puusta tehdyssä katoksessa.
"Jos täällä tosiaan ihmisten terveyttä ajateltaisiin, olisi tupakkipaikka sadan metrin päässä tuolla metsikössä. Taatusti vähenisi savuttelu!"
No, minkäs sitä muutokselle voi. Nykyään joka vuosi raavaat mekaanikot mitataan ja punnitaan neuvolatyyliin kuntotestien yhteydessä. Painoindeksin selvittämiseksi.
Siinä painoindeksissä on muuten se hyvä puoli, että onpahan edes yksi osa-alue kuntotesteissä, josta saa takuuvarmasti korkeat pisteet ;)
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Alaa oppimassa
Lentokoneet ja ilmailu ovat pysyvästi kiinnostava ala. Siitä ovat osoituksena opiskelijat, joita tasaiseen tahtiin tulee työharjoitteluun eri joukko-osastoihin.
Ennen oppilaat tuotiin lyhyen perehdytyksen ja esittelykierroksen jälkeen telakoille, missä mekaanikot sitten saman tien ottivat tulokkaat mukaan työhön. Se, jolla sattui olemaan tarjolla jotain sopivaa tekemistä opiskelijoille, otti heidät huostaansa ja opasti ja opetti heitä kyseisen tehtävän ajan.
Nykyisin työpaikoilla on erityiset, kurssin käyneet työpaikkaohjaajat, jotka huolehtivat opiskelijan asioista koko työssäoppimisajan. Pitävät kirjaa tunneista, tehdyistä tehtävistä jne.
Monesti alaa vasta opiskelevalle tulee alussa eteen pulmatilanteita, jotka konkareille ehkä eivät pulmia olekaan. Mutta tekemällähän sitä oppii parhaiten.
Kerran eräs opiskelija yritti esimerkin nähtyään saada aikaan kelvollista lankavarmistusta. Into oli pojalla kova, mutta teräslankapa ei halunnutkaan taipua käsittelijänsä tahtoon vaan livahti väärää kautta väärään suuntaan ja taisipa kerran katketakin. Lopulta poika puuskahti naama punaisena, että ei taida hommasta tulla mitään. Ohjaaja, vanhempi siviilimekaanikko rauhoitteli leppoisasti oppilastaan.
"Noo, ei tässä kiire ole. Huilaat hetken. Tuumaat vähän ja yrität sitten uudestaan. Ja ajattele asiaa siltä kantilta, että jos tämä helppoa olisi, niin tätä voisi tehdä kuka tahansa."
Seuraavalla yrityksellä poika teki hyvän varmistuksen.
Ennen oppilaat tuotiin lyhyen perehdytyksen ja esittelykierroksen jälkeen telakoille, missä mekaanikot sitten saman tien ottivat tulokkaat mukaan työhön. Se, jolla sattui olemaan tarjolla jotain sopivaa tekemistä opiskelijoille, otti heidät huostaansa ja opasti ja opetti heitä kyseisen tehtävän ajan.
Nykyisin työpaikoilla on erityiset, kurssin käyneet työpaikkaohjaajat, jotka huolehtivat opiskelijan asioista koko työssäoppimisajan. Pitävät kirjaa tunneista, tehdyistä tehtävistä jne.
Monesti alaa vasta opiskelevalle tulee alussa eteen pulmatilanteita, jotka konkareille ehkä eivät pulmia olekaan. Mutta tekemällähän sitä oppii parhaiten.
Kerran eräs opiskelija yritti esimerkin nähtyään saada aikaan kelvollista lankavarmistusta. Into oli pojalla kova, mutta teräslankapa ei halunnutkaan taipua käsittelijänsä tahtoon vaan livahti väärää kautta väärään suuntaan ja taisipa kerran katketakin. Lopulta poika puuskahti naama punaisena, että ei taida hommasta tulla mitään. Ohjaaja, vanhempi siviilimekaanikko rauhoitteli leppoisasti oppilastaan.
"Noo, ei tässä kiire ole. Huilaat hetken. Tuumaat vähän ja yrität sitten uudestaan. Ja ajattele asiaa siltä kantilta, että jos tämä helppoa olisi, niin tätä voisi tehdä kuka tahansa."
Seuraavalla yrityksellä poika teki hyvän varmistuksen.
maanantai 22. marraskuuta 2010
Hyvät savut
Eräällä lentueenpäälliköllä oli tapana keikan jälkeen istua kaikessa rauhassa ulkosalla ja poltella piipullinen.
Erityisesti päivystys- ja SH-reissuilla miekkonen istahti parakin viereen, latasi piippunsa ja sauhutteli nautinnollisesti. Tämä tapahtui kultaisella 90-luvulla, jolloin koneet olivat paksua rautaa, EU ei tunkenut nokkaansa ihan joka asiaan ja ainakin plattaelämä tuntui aika paljon lunkimmalta kuin nykyään.
Kerran sitten sattui sadepäivä. Kukaan ei pistänyt pahakseen, vaikka pilottimme polttelikin piipullisensa parakissa sisällä. Pientä naljailua "turpeenpoltosta" taisi olla. Ja kuinka ollakaan, jullikka alkoi hahmottua.
Kun lentueenpäällikkö läksi parakista ja jätti poltteluvälineensä pöydälle, vikkelät karvaiset kädet tyhjensivät pussista oikeat tupakat ja laittoivat tilalle imeytysturvetta, joka ällistyttävästi muistutti rakenteeltaan piipputupakkaa.
Kun miekkonen seuraavan lentonsa jälkeen viritteli piippunsa, oli parakissa epätavallisen paljon asiasta kiinnostuneita. Kapteeni sytytti piippunsa, ei meinannut ensin saada syttymään. Mutta kun syttyi, niin parakkiin levisi sankka, kitkerä savu. Polttelija katsoi kummissaan piippuaan. Imaisi taas. Puhalsi mahtavat savut. Katsoi taas piippuaan kulmiaan kurtistaen. Ja lopetti viimein piipputuokionsa epätavallisen lyhyeen. Ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan lähti parakista. Palasi kuitenkin saman tien ovelle.
"Ei jumalauta jätkät, mitä tuo oikein oli? Ei se ainakaan tupakkaa ollut!" Siihen lopahtivat pokan rippeet ja parakki oli räjähtää naurusta. Tulipahan selvitetyksi, että poikkeusoloissa tupakan sijasta voi polttaa imeytysturvetta. Ainakin piippumiehet.
P.S. Huolehtivaiset jekkuilijat pakkasivat vielä keikan lopuksi kapteenin varustekassiin kokonaisen avaamattoman paalin imeytysturvetta. Ettei tarvinnut heti kotiin palattua suunnata kioskille ostamaan tupakkaa.
Erityisesti päivystys- ja SH-reissuilla miekkonen istahti parakin viereen, latasi piippunsa ja sauhutteli nautinnollisesti. Tämä tapahtui kultaisella 90-luvulla, jolloin koneet olivat paksua rautaa, EU ei tunkenut nokkaansa ihan joka asiaan ja ainakin plattaelämä tuntui aika paljon lunkimmalta kuin nykyään.
Kerran sitten sattui sadepäivä. Kukaan ei pistänyt pahakseen, vaikka pilottimme polttelikin piipullisensa parakissa sisällä. Pientä naljailua "turpeenpoltosta" taisi olla. Ja kuinka ollakaan, jullikka alkoi hahmottua.
Kun lentueenpäällikkö läksi parakista ja jätti poltteluvälineensä pöydälle, vikkelät karvaiset kädet tyhjensivät pussista oikeat tupakat ja laittoivat tilalle imeytysturvetta, joka ällistyttävästi muistutti rakenteeltaan piipputupakkaa.
Kun miekkonen seuraavan lentonsa jälkeen viritteli piippunsa, oli parakissa epätavallisen paljon asiasta kiinnostuneita. Kapteeni sytytti piippunsa, ei meinannut ensin saada syttymään. Mutta kun syttyi, niin parakkiin levisi sankka, kitkerä savu. Polttelija katsoi kummissaan piippuaan. Imaisi taas. Puhalsi mahtavat savut. Katsoi taas piippuaan kulmiaan kurtistaen. Ja lopetti viimein piipputuokionsa epätavallisen lyhyeen. Ei kuitenkaan virkkanut mitään, vaan lähti parakista. Palasi kuitenkin saman tien ovelle.
"Ei jumalauta jätkät, mitä tuo oikein oli? Ei se ainakaan tupakkaa ollut!" Siihen lopahtivat pokan rippeet ja parakki oli räjähtää naurusta. Tulipahan selvitetyksi, että poikkeusoloissa tupakan sijasta voi polttaa imeytysturvetta. Ainakin piippumiehet.
P.S. Huolehtivaiset jekkuilijat pakkasivat vielä keikan lopuksi kapteenin varustekassiin kokonaisen avaamattoman paalin imeytysturvetta. Ettei tarvinnut heti kotiin palattua suunnata kioskille ostamaan tupakkaa.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Tervettä elämää?
Kerran lentokierroksen ollessa ilmassa istahdettiin taukohuoneeseen. Paikalla oli edustava ikäotos tukikohdan lentoteknisestä henkilöstöstä. Yksi venytteli irvistellen jalkojaan. Toisella selkä tuotti säännöllisesti ongelmia. Kolmas pyöritteli päätään helpottaakseen niskansa jumiutunutta olotilaa. Nuorimmatkin pyörittelivät päätään - ja virnistelivät "vanhusten" raihnaisuudelle. No, mikäli alalla jatkavat, tuskin naureskelevat kymmenen vuoden päästä.
Tosiasia on, että kyseessä on melko raskas ja kuluttava ammatti. Hankalia työasentoja pahimmissa tapauksissa talvella taivasalla. Mekaanikkojen tukielinsairaustilastot ovat lohdutonta luettavaa. Sama juttu lentäjillä. Niska ja selkä eivät kestä loputtomiin G-vitamiinia
Allekirjoittaneella on selän ja polvien lisäksi vikalistassa toisen korvan huonontunut kuulo. Aivan tavallisessa arkielämässä siitä ei ole haittaa, päinvastoin se on ollut kesällä jopa suureksi hyödyksi.
Jaa miksi?
No siinä vaiheessa kun/jos hyttysiä ilmaantuu inisemään korvan juureen suviyössä, niin eipä hätää.
Käännän vain kylkeä niin, että huonompi korva on ylöspäin ja parempi tyynyä vasten.
Ja kas, eipä ole hyttysistä haittaa, vaan nukun makeasti.
(Ja kuorsaan, väittää vaimokulta)
Tosiasia on, että kyseessä on melko raskas ja kuluttava ammatti. Hankalia työasentoja pahimmissa tapauksissa talvella taivasalla. Mekaanikkojen tukielinsairaustilastot ovat lohdutonta luettavaa. Sama juttu lentäjillä. Niska ja selkä eivät kestä loputtomiin G-vitamiinia
Allekirjoittaneella on selän ja polvien lisäksi vikalistassa toisen korvan huonontunut kuulo. Aivan tavallisessa arkielämässä siitä ei ole haittaa, päinvastoin se on ollut kesällä jopa suureksi hyödyksi.
Jaa miksi?
No siinä vaiheessa kun/jos hyttysiä ilmaantuu inisemään korvan juureen suviyössä, niin eipä hätää.
Käännän vain kylkeä niin, että huonompi korva on ylöspäin ja parempi tyynyä vasten.
Ja kas, eipä ole hyttysistä haittaa, vaan nukun makeasti.
(Ja kuorsaan, väittää vaimokulta)
lauantai 13. marraskuuta 2010
Mekaanikko telakalla
Kun kone tuodaan telakalle, siihen kytketään vian luonteesta tai määräaikaishuollon laajuudesta riippuen erilaisia testilaitteita.
Eilispäivänä mekaanikko itse joutui tuohon tilanteeseen. Kun rinnassa tuntui läikkyvän muukin kuin lähimmäisen- ja isänmaanrakkaus oli lopulta lähdettävä paikalliselle (ihmis)korjaamolle.
Testilaitteen tuloste paljasti pumpun toimivan jossakin ihan muussa kuin oikeassa rytmissä.
Loppujen lopuksi päivä päättyi onnellisesti mekaanikon päästessä kotiin omien peittojen alle, mutta kieltämättä mieleen tuli, että ehkä omat määräaikaishuollot ovat jääneet vähän heikolle tolalle. Elokuva ja sohva ovat menneet lenkkipolun edelle. Salaatit ja raasteet ovat saaneet ruokalautasmallissa turhan pienen tontin, kun läskisoosi on tehnyt aluevaltauksen.
Eilisen vikaindikaatiot olivat ihan liian selkeitä kuitattaviksi kommentilla "Seurataan tilannetta".
Kunhan korjaamo antaa luvan, lähtee mekaanikko lenkille. Se on mieluisampi vaihtoehto kuin odottaa tulevaisuudessa vaanivaa totaalista pumppuvauriota.
Eilispäivänä mekaanikko itse joutui tuohon tilanteeseen. Kun rinnassa tuntui läikkyvän muukin kuin lähimmäisen- ja isänmaanrakkaus oli lopulta lähdettävä paikalliselle (ihmis)korjaamolle.
Testilaitteen tuloste paljasti pumpun toimivan jossakin ihan muussa kuin oikeassa rytmissä.
Loppujen lopuksi päivä päättyi onnellisesti mekaanikon päästessä kotiin omien peittojen alle, mutta kieltämättä mieleen tuli, että ehkä omat määräaikaishuollot ovat jääneet vähän heikolle tolalle. Elokuva ja sohva ovat menneet lenkkipolun edelle. Salaatit ja raasteet ovat saaneet ruokalautasmallissa turhan pienen tontin, kun läskisoosi on tehnyt aluevaltauksen.
Eilisen vikaindikaatiot olivat ihan liian selkeitä kuitattaviksi kommentilla "Seurataan tilannetta".
Kunhan korjaamo antaa luvan, lähtee mekaanikko lenkille. Se on mieluisampi vaihtoehto kuin odottaa tulevaisuudessa vaanivaa totaalista pumppuvauriota.
torstai 4. marraskuuta 2010
Taivaan tulet
Takavuosina, toisin sanoen vanhan kaluston aikaan, Kittilä ja Ivalo olivat lukuisia kertoja sotaharjoitusreissujen kohteina. Etenkin talvella. Katsottiin, miten kalusto ja miehet kestävät pari astetta karummissa olosuhteissa. Ja pääsääntöisesti kestivät hyvin, molemmat. Olihan niitä välillä sellaisia reissuja, kun mr. Murphy luki lakiaan oikein tosissaan. Mutta noin yleisesti ottaen homma sujui hyvin. Koneet pysyivät ilmassa ja viat saatiin korjatuiksi. Sekä lentäjien että mekaanikkojen koulutustavoitteet täyttyivät.
Eräs juttu oli vakio, mutta silloin sitä ei varmaan kukaan ajatellut. Aina, kun ensimmäinen varsinainen pimeäkierros lähti, lähes kaikki mekaanikot etsivät lumipenkoilta hyvän paikan, josta näki hävittäjien lähdön. Siinä oli jotain miehen sisimpään vetoavaa, kun hävittäjä valtavan jylyn saattelemana aloitti nousukiidon. Sitten perästä syöksyi jälkipolttimen pitkä lieska, joka koneen nostaessa nokkansa nuoli hetken kiitotien kipinöivää pintaa ja nousi sitten yhä nopeammin yhä korkeammalle.
Myöhemmin, jos kävi hyvä tuuri, nähtiin vielä muitakin taivaan tulia. Revontulet olivat voimakkaimmillaan kunnioitusta herättävä näky. Hienoja reissuja ja kokemuksia, kerta kaikkiaan.
Eräs juttu oli vakio, mutta silloin sitä ei varmaan kukaan ajatellut. Aina, kun ensimmäinen varsinainen pimeäkierros lähti, lähes kaikki mekaanikot etsivät lumipenkoilta hyvän paikan, josta näki hävittäjien lähdön. Siinä oli jotain miehen sisimpään vetoavaa, kun hävittäjä valtavan jylyn saattelemana aloitti nousukiidon. Sitten perästä syöksyi jälkipolttimen pitkä lieska, joka koneen nostaessa nokkansa nuoli hetken kiitotien kipinöivää pintaa ja nousi sitten yhä nopeammin yhä korkeammalle.
Myöhemmin, jos kävi hyvä tuuri, nähtiin vielä muitakin taivaan tulia. Revontulet olivat voimakkaimmillaan kunnioitusta herättävä näky. Hienoja reissuja ja kokemuksia, kerta kaikkiaan.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Paha paikka?
Nykyään kännykkä on lähes jokaisella. Lähes vauvasta vaariin kuljetaan kapula korvalla tai kuulokkeet korvissa. Jo vuosia sitten eräs kollega totesi, että "seuraavan sukupolven nuoret eivät varmaan osaa edes puhua, jos eivät pidä kättä korvalla."
No, noin vuosikymmen sitten kännykät alkoivat oikein toden teolla vallata ihmisten taskuja. Myös mekaanikkojen haalarintaskuja. Ilmiö otettiin lentoturvallisuuden kannalta vakavasti. Haalarin taskussa soiva tai tärisevä puhelin saattaisi häiritä keskittymistä kriittisellä hetkellä. Suositus oli, että mekaanikot jättäisivät kännykkänsä pukuhuoneeseen tai kahvion pöydälle.
Eräs särmikäs lentotekniikan esimies otti erityisasiakseen henkilöstön kännykkäkurin valvomisen. Hän puuttui asiaan kärkkäästi, jos joku mekaanikkopolo käytti puhelintaan kesken työn.
Eräänä aamuna kyseinen esimies sitten kutsuttiin tarkastamaan Hornetin ahtimesta löydettyä iskeymää.
Miekkonen puki ylleen oranssin suojahaalarin ja kömpi ilmanottoaukkoon. Hetken kuluttua torvessa raikui selvällä ja kovalla äänellä soittoäänten klassikko, Nokia Tune. Liekö soittajan asia ollut se yleisin "Onko paha paikka?", mutta esimiehen vaivaantunut kommentti oli :"Et muuten ikinä arvaa missä nyt olen".
Tuon aamun jälkeen kännykkäsäännöistä ei vähään aikaan puhuttu mitään.
No, noin vuosikymmen sitten kännykät alkoivat oikein toden teolla vallata ihmisten taskuja. Myös mekaanikkojen haalarintaskuja. Ilmiö otettiin lentoturvallisuuden kannalta vakavasti. Haalarin taskussa soiva tai tärisevä puhelin saattaisi häiritä keskittymistä kriittisellä hetkellä. Suositus oli, että mekaanikot jättäisivät kännykkänsä pukuhuoneeseen tai kahvion pöydälle.
Eräs särmikäs lentotekniikan esimies otti erityisasiakseen henkilöstön kännykkäkurin valvomisen. Hän puuttui asiaan kärkkäästi, jos joku mekaanikkopolo käytti puhelintaan kesken työn.
Eräänä aamuna kyseinen esimies sitten kutsuttiin tarkastamaan Hornetin ahtimesta löydettyä iskeymää.
Miekkonen puki ylleen oranssin suojahaalarin ja kömpi ilmanottoaukkoon. Hetken kuluttua torvessa raikui selvällä ja kovalla äänellä soittoäänten klassikko, Nokia Tune. Liekö soittajan asia ollut se yleisin "Onko paha paikka?", mutta esimiehen vaivaantunut kommentti oli :"Et muuten ikinä arvaa missä nyt olen".
Tuon aamun jälkeen kännykkäsäännöistä ei vähään aikaan puhuttu mitään.
torstai 28. lokakuuta 2010
Taitoa ja tahtoa
Eräänä kesäpäivänä omat ja naapurin lapset leikkivät pihamaalla ja ajelivat pyörillään.
Jonkin ajan kuluttua naapurin tyttö oli murhemielellä, kun pyörän rengas oli tyhjentynyt kesken leikin.
Hänen äitinsä tuli paikalle ja tuhisi, että nyt täytyy sitten viedä pyörä huoltoon ja koskahan sen sinne saa ja paljonko se maksaa. Tokaisin siihen, että mitä turhia, kyllä minä voin sen renkaan paikata.
"Viitsisitkö tosiaan? Osaatko sinä?" ällisteli naapuri. Se puolestaan hieman ällisti minua. Ei renkaan paikkaaminen mitään salatiedettä ole. Vähän viitsimystä se vain vaatii ja joitakin työkaluja.
Rengasta paikatessani mietiskelin, mikä osatekijä naapurin isännältä puuttui. Taito, tahto vai työkalut. Tulin lopulta siihen lopputulokseen, ettei minulla ollut oikeutta arvostella hänen ratkaisujaan. Joillekin asioiden itse tekeminen on luontaista, toiset käyttävät mieluummin muiden asiantuntemusta. Minä vaihdan itse talvirenkaat autoon, toiset teettävät sen rengasliikkeessä. Kummallakin tavalla homma hoituu, kummallakin tavalla on puolustajansa ja arvostelijansa. Tehdään hommat kukin oman harkintakykymme mukaan ja kunnioitetaan toisten päätöksiä. Tarjotaan lähimmäiselle apua, eikä olla myöskään liian ylpeitä pyytämään sitä. Eiköhän niillä eväillä pärjätä aika hyvin.
Jonkin ajan kuluttua naapurin tyttö oli murhemielellä, kun pyörän rengas oli tyhjentynyt kesken leikin.
Hänen äitinsä tuli paikalle ja tuhisi, että nyt täytyy sitten viedä pyörä huoltoon ja koskahan sen sinne saa ja paljonko se maksaa. Tokaisin siihen, että mitä turhia, kyllä minä voin sen renkaan paikata.
"Viitsisitkö tosiaan? Osaatko sinä?" ällisteli naapuri. Se puolestaan hieman ällisti minua. Ei renkaan paikkaaminen mitään salatiedettä ole. Vähän viitsimystä se vain vaatii ja joitakin työkaluja.
Rengasta paikatessani mietiskelin, mikä osatekijä naapurin isännältä puuttui. Taito, tahto vai työkalut. Tulin lopulta siihen lopputulokseen, ettei minulla ollut oikeutta arvostella hänen ratkaisujaan. Joillekin asioiden itse tekeminen on luontaista, toiset käyttävät mieluummin muiden asiantuntemusta. Minä vaihdan itse talvirenkaat autoon, toiset teettävät sen rengasliikkeessä. Kummallakin tavalla homma hoituu, kummallakin tavalla on puolustajansa ja arvostelijansa. Tehdään hommat kukin oman harkintakykymme mukaan ja kunnioitetaan toisten päätöksiä. Tarjotaan lähimmäiselle apua, eikä olla myöskään liian ylpeitä pyytämään sitä. Eiköhän niillä eväillä pärjätä aika hyvin.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Pilailua
Reippaassa työyhteisössä huumorilla on yleensä vankka jalansija. Näin on asian laita sotilasyhteisössäkin. Erilaisten käytännön pilojen harrastus on ollut vireää silloin, kun syystä tahi toisesta on ollut löysempi työtahti.
Ensimmäisiä läheltä seuraamiani piloja - joita myös jullikoiksi tai källeiksi kutsutaan - oli ns. jättiläishiirijullikka.
Laivueen kahvioon jäi joka päivä tyhjä pullalaatikko, jonka pohjalla oli sokeria ja pullanmuruja. Ja joka yö hiiret kävivät herkuttelemassa pullanmuruilla ja jättivät jälkeensä papanoitaan. Laivueen siivoojaa, vanhahkoa mummelia, papanat ärsyttivät ja inhottivat äärettömästi. Joka aamu hän kävi heittämässä pullalaatikon pohjapaperin roskiin ja piti lähietäisyydellä oleville saarnan siisteydestä ja sen tärkeydestä. Pullalaatikot olisi pitänyt puhdistaa, etteivät hiiret voisi niin paksusti jne jne.
Eräänä aamuna kiikutti eräs piloistaan tunnettu henkilö ulkoa paperiin keräämänsä kourallisen jäniksenpapanoita ja ripotteli ne virnistellen tyhjään pullalaatikkoon. Sitten kymmenkunta miestä kiiruhti viereiseen taukohuoneeseen pois näkyvistä, hihittäen kuin pojanviikarit. Pian siivooja tuli kärryään työntäen ja meni tapojensa mukaan ensin kahvioon. Ja voi sitä päivittelyn ja siunailun määrää, joka kaikui kahviosta käytävälle, kun siivooja näki "jättiläishiiren" jätökset! Naapurihuoneesta kaikuva naurunremakka sai siivoojan hoksaamaan nopeasti tilanteen oikean laidan ja taisipa siinä saada pari lähintä miestä kipakan huitaisun pölyrätistä...
Ensimmäisiä läheltä seuraamiani piloja - joita myös jullikoiksi tai källeiksi kutsutaan - oli ns. jättiläishiirijullikka.
Laivueen kahvioon jäi joka päivä tyhjä pullalaatikko, jonka pohjalla oli sokeria ja pullanmuruja. Ja joka yö hiiret kävivät herkuttelemassa pullanmuruilla ja jättivät jälkeensä papanoitaan. Laivueen siivoojaa, vanhahkoa mummelia, papanat ärsyttivät ja inhottivat äärettömästi. Joka aamu hän kävi heittämässä pullalaatikon pohjapaperin roskiin ja piti lähietäisyydellä oleville saarnan siisteydestä ja sen tärkeydestä. Pullalaatikot olisi pitänyt puhdistaa, etteivät hiiret voisi niin paksusti jne jne.
Eräänä aamuna kiikutti eräs piloistaan tunnettu henkilö ulkoa paperiin keräämänsä kourallisen jäniksenpapanoita ja ripotteli ne virnistellen tyhjään pullalaatikkoon. Sitten kymmenkunta miestä kiiruhti viereiseen taukohuoneeseen pois näkyvistä, hihittäen kuin pojanviikarit. Pian siivooja tuli kärryään työntäen ja meni tapojensa mukaan ensin kahvioon. Ja voi sitä päivittelyn ja siunailun määrää, joka kaikui kahviosta käytävälle, kun siivooja näki "jättiläishiiren" jätökset! Naapurihuoneesta kaikuva naurunremakka sai siivoojan hoksaamaan nopeasti tilanteen oikean laidan ja taisipa siinä saada pari lähintä miestä kipakan huitaisun pölyrätistä...
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Saattohoitoa
Lentokonemekaanikko korjaa työkseen vikaantunutta lentokalustoa, sekä ennaltaehkäisee vikojen syntymistä tekemällä määräaikaishuoltoja. Tämä siis työaikana, vaan entäpä kun mekaanikko ajaa tai astelee aidan ulkopuolelle? Sanotaan, että suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Onko siis mekaanikon lapsilla rikkinäiset lentokoneet, noin vertauskuvallisesti ilmaistuna.
Melkein sataprosenttisesti asia on niin, että mekaanikko on mekaanikko, vaikka haalarit vaihtuvat farkkuihin tai missä asussa nyt sitten vapaa-aikaansa kukin viettää. Pikkuhommia tulee tehdyksi kotona ja miksei tutuillekin. Itse alan olla tuttavaperheen autostereoiden hoviasentaja, vaikkei asiasta mitään vankkaa kokemusta ole.
Asian varjopuoli on, että nurkkiin alkaa kerääntyä "projekteja", pikkuvikaisia värkkejä, jotka mekaanikko korjaa "sitten joskus".
Eräällä kollegalla oli asiasta omanlaisensa näkemys. Yritin tuolloin herätellä henkiin hengenahdistusta potevaa ruohonleikkuria.
"Me mekaanikot olemme eräänlaisia teknisten vempeleiden saattohoitajia" hän tokaisi. "Kun muut menettävät toivonsa, mekaanikko saattaa saada vaikka ruohonleikkurista vielä pari vuotta käyttöaikaa irti. Mutta sen jälkeen se on varmasti poisheitettävä romu." Aika osuvasti sanottu, kun ajattelemaan rupeaa.
Minun ponnisteluni ruohonleikkurin kanssa jäivät puolitiehen. Pystyin kunnostamaan muun, paitsi moottorin. Sen kiikutin Briggs&Strattonin asiantuntijalle. Ehkä sekin on ammattitaitoa, kyky tunnustaa omien taitojensa riittämättömyys.
Melkein sataprosenttisesti asia on niin, että mekaanikko on mekaanikko, vaikka haalarit vaihtuvat farkkuihin tai missä asussa nyt sitten vapaa-aikaansa kukin viettää. Pikkuhommia tulee tehdyksi kotona ja miksei tutuillekin. Itse alan olla tuttavaperheen autostereoiden hoviasentaja, vaikkei asiasta mitään vankkaa kokemusta ole.
Asian varjopuoli on, että nurkkiin alkaa kerääntyä "projekteja", pikkuvikaisia värkkejä, jotka mekaanikko korjaa "sitten joskus".
Eräällä kollegalla oli asiasta omanlaisensa näkemys. Yritin tuolloin herätellä henkiin hengenahdistusta potevaa ruohonleikkuria.
"Me mekaanikot olemme eräänlaisia teknisten vempeleiden saattohoitajia" hän tokaisi. "Kun muut menettävät toivonsa, mekaanikko saattaa saada vaikka ruohonleikkurista vielä pari vuotta käyttöaikaa irti. Mutta sen jälkeen se on varmasti poisheitettävä romu." Aika osuvasti sanottu, kun ajattelemaan rupeaa.
Minun ponnisteluni ruohonleikkurin kanssa jäivät puolitiehen. Pystyin kunnostamaan muun, paitsi moottorin. Sen kiikutin Briggs&Strattonin asiantuntijalle. Ehkä sekin on ammattitaitoa, kyky tunnustaa omien taitojensa riittämättömyys.
keskiviikko 20. lokakuuta 2010
Pitäisikö hakea töitä?
Kun pari vuosikymmentä sitten oli kurssit käyty ja aloiteltu varsinaisia hommia ensimmäisessä palveluspaikassa, oli nuorella miehellä tietysti tunnelma korkealla.
Kerran törmäsin sitten kaupungilla vanhaan lukioaikaiseen luokkakaveriin. Hän pelasi työkseen jääkiekkoa, oli pelannut SM-liigassa ja jonkin aikaa Ruotsissakin. En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista alemmuudentunnetta, vaan kerroin mielelläni, että olen lentokonehuoltoupseerina lennostossa.
"Jaa..." tuumasi urheilija ja katseli hivenen vaivaantuneena kengänkärkiään ennen kuin jatkoi:
"Et sä ole ajatellut mitään töitä hakea?"
Kerran törmäsin sitten kaupungilla vanhaan lukioaikaiseen luokkakaveriin. Hän pelasi työkseen jääkiekkoa, oli pelannut SM-liigassa ja jonkin aikaa Ruotsissakin. En kuitenkaan tuntenut minkäänlaista alemmuudentunnetta, vaan kerroin mielelläni, että olen lentokonehuoltoupseerina lennostossa.
"Jaa..." tuumasi urheilija ja katseli hivenen vaivaantuneena kengänkärkiään ennen kuin jatkoi:
"Et sä ole ajatellut mitään töitä hakea?"
tiistai 19. lokakuuta 2010
Hienoa Työtä
Lentokoneisiin ja niihin liittyvään työhön on aikojen kuluessa tarttunut tietynlainen "hienouden" leima. Ainakin lentäjän ammattia pidetään huipputyönä. Lennonjohtajilla on suuri vastuu ja sen mukainen palkka. Lentoemännän työ on pikkutyttöjen unelma-ammatti.
Paljon arkisempiakin esimerkkejä kuitenkin on.
Eräs vanha - korjaan Kokenut- mekaanikko kertoi kerran, miten pieni sukulaispoika oli kysellyt hänen työstään.
Juttutuokion lopuksi poika oli henkäissyt ihaillen: "Setä, kyllä sinulla on hieno työ!"
"Kyllähän se lämmitti mieltä", sanaili mekaanikko.
"Sitä tuli hoetuksi sittemmin aika usein, kun oli oikein kurja paikka ja homma. Esimerkiksi Migin tankkaaminen räntäsateessa. Takapuoli märkänä, oikeastaan koko ukko likomärkänä istumassa Mikojanin päällä kylmästä täristen, tankkauspistooli kourassa.
Kyllä mulla on hieno työ!"
Paljon arkisempiakin esimerkkejä kuitenkin on.
Eräs vanha - korjaan Kokenut- mekaanikko kertoi kerran, miten pieni sukulaispoika oli kysellyt hänen työstään.
Juttutuokion lopuksi poika oli henkäissyt ihaillen: "Setä, kyllä sinulla on hieno työ!"
"Kyllähän se lämmitti mieltä", sanaili mekaanikko.
"Sitä tuli hoetuksi sittemmin aika usein, kun oli oikein kurja paikka ja homma. Esimerkiksi Migin tankkaaminen räntäsateessa. Takapuoli märkänä, oikeastaan koko ukko likomärkänä istumassa Mikojanin päällä kylmästä täristen, tankkauspistooli kourassa.
Kyllä mulla on hieno työ!"
maanantai 18. lokakuuta 2010
Alussa oli...
...tyhjä blogisivu, uteliaisuutta aihetta kohtaan, muttei bitin vertaa kokemusta.
Tähän blogiin olisi aikomus naputella kokemuksia ja ajatuksia platan reunalta, telakoilta ja luolastoista mekaanikon näkökulmasta. Tähän rojektiin meikäläisen pakotti ensinnäkin uteliaisuus. Oppiiko näin vanha rakki enää uusia temppuja eli kirjoittamaan blogia ja lukeeko näitä juttuja kukaan. Kiinnostaako tämän sortin arkielämä ketään.
Oman perheen lisäksi kaikki muut lukijat ovat iloinen yllätys. Rojektihan muuten on savolaisen määritelmän mukaan sitä, kun "lahjattomat yrittee suaha kyvyttömät tekemään mahottomia".
Yksi sinänsä kiinnostava juttu tämän aihealueen kirjoittamisessa on se, että aivan kaikkea päähän pälkähtänyttä ei passaa virtuaalimaailmaan julkaista, vaikka se kuinka totta olisikin. Näissä hommissa kulutettujen vuosien aikana on tullut nähdyksi yhtä sun toista. Sijoitan tapahtumat täysin kuvitteelliseen Rissavan tukikohtaan, jottei kenenkään tarvitse vetää hernettä henkitorveen. Tai no, joku tekee sen ehkä joka tapauksessa. Mutta tahallani en halua ketään loukata.
Tuleehan sitä varmasti kirjoitetuksi muustakin kuin aidantakaisesta elämästä. Sitäkin kun on.
Tässä kai oli pohjustusta tarpeeksi. Ei kai sitten muuta kuin sokat irti ja hommiin ja katsotaan, kuinka tässä käy.
Tähän blogiin olisi aikomus naputella kokemuksia ja ajatuksia platan reunalta, telakoilta ja luolastoista mekaanikon näkökulmasta. Tähän rojektiin meikäläisen pakotti ensinnäkin uteliaisuus. Oppiiko näin vanha rakki enää uusia temppuja eli kirjoittamaan blogia ja lukeeko näitä juttuja kukaan. Kiinnostaako tämän sortin arkielämä ketään.
Oman perheen lisäksi kaikki muut lukijat ovat iloinen yllätys. Rojektihan muuten on savolaisen määritelmän mukaan sitä, kun "lahjattomat yrittee suaha kyvyttömät tekemään mahottomia".
Yksi sinänsä kiinnostava juttu tämän aihealueen kirjoittamisessa on se, että aivan kaikkea päähän pälkähtänyttä ei passaa virtuaalimaailmaan julkaista, vaikka se kuinka totta olisikin. Näissä hommissa kulutettujen vuosien aikana on tullut nähdyksi yhtä sun toista. Sijoitan tapahtumat täysin kuvitteelliseen Rissavan tukikohtaan, jottei kenenkään tarvitse vetää hernettä henkitorveen. Tai no, joku tekee sen ehkä joka tapauksessa. Mutta tahallani en halua ketään loukata.
Tuleehan sitä varmasti kirjoitetuksi muustakin kuin aidantakaisesta elämästä. Sitäkin kun on.
Tässä kai oli pohjustusta tarpeeksi. Ei kai sitten muuta kuin sokat irti ja hommiin ja katsotaan, kuinka tässä käy.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)