Vaihtoehto ohjuksille?

Ovat isot pojat taas suunnittelemassa hankintoja. Ilmasta-maahan-puikkoja.
Vaan olisiko tässä vaihtoehto?
Jos en osaa tähän toimivaa linkkiä liimata, niin surffaa Yle areenaan, hae sanalla "pikkujuttu" ja sieltä jakso "ohjus".

http://areena.yle.fi/audio/1324285533546

Vanhassa valo parempi

Oman työuran alussa tiirailtiin koneita ensin paristokäyttöisillä, muistaakseni harmaakuorisilla (muovisilla) käsivalaisimilla. Olivat olevinaan kovin tehokkaita ja hyviä. Silloin tekivät tuloaan ensimmäiset MagLitet. Ne olivat huikea parannus patterituikkuihin. Valoteho oli huomattavasti parempi ja paristojen kanssa temppuilu jäi pois.

MagLitet ovat palvelleet kiitettävästi. Mitä nyt joskus on katkaisimia joutunut renkkaamaan ja polttimoa oikomaan, jotta valokeilan on saanut kelvolliseksi. Mutta pirun kestäviä ovat. En vaihtaisi pois.
Vaan paha aavistus on, että joku meinaa vaihtaa. Ensimmäiset jonninlaiset LED-valaisimet olivat tässä jokin aika sitten ilmestyneet pöydälle. Ensimmäinen ajatus oli, että kepulin tuntuiset olivat. Kovin kevyet ja heppoiset. Ja pienet. Ei pysty sellaisella pikkuisella muovityngällä mittaamaan HN:n päätelineen iskunvaimentimen mittaa, kuten MagLitella. Juu ei. Lienevätkö edes kestäviä.

Jos mekaanikoilta kysytään mielipidettä, uskoisin, että ainakin vanhat jäärät vastustavat moisten teknotuikkujen hankkimista. Sitten vastustavat mielipiteet kirjataan ylös ja LEDilamppuja hankitaan silti. On se ennenkin nähty. 90-luvulla platalle ilmestyi Puch-merkkisiä ns. maastoautoja. Niistä oltiin pyydetty käyttökokemuksia. Miten soveltuvat plattakäyttöön, hinureiksi jne. Kokemuksia kerättiin asiallisesti. Kokeiltiin hinata eri koneita ja autoa testattiin eri olosuhteissa. Kummaa vaan oli, että erikseen kiellettiin maastoauton  käyttö tien ulkopuolella. Taisi olla lukuisia muitakin rajoituksia. Mielipide oli yksimielinen : Puch ei soveltunut ollenkaan firman käyttöön. Ja vastine mielipiteisiin ja asiallisesti kirjattuihin käyttökokemuksiin?
"Jaa. Niitä on nyt kuitenkin päätetty hankkia."

Kaasuhälytys!

Jostakin syystä tuntuu, että firma on erityisen otollinen ympäristö eräälle tietylle huumorin lajille, nimittäin pieruhuumorille. Harjoituksissa ylenpalttiset kaasupäästöt alkoivat heti ensimmäisestä päivästä. Liekö ollut ruuassa jotain erityistä. Pahimmat peräpään soittelijat tyhjensivät päivystyskontin päästöillään. Muiden oli pakko siirtyä ulos raittiiseen ilmaan, mutta syylliset istuivat sisällä nauraen kippurassa. immuuneja kai olivat, mokomat.

Eräs kurssikaveri oli pahimpia piereskelijöitä ikinä. Söi saliharrastuksensa vuoksi jotain proteiinijauhoja ja ilmeisesti niiden vuoksi töräytteli todella pahasti. TV-aula tyhjeni useasti päästöjen vuoksi.
No, kerran menin yhteyskonepuolelle kertaamaan poko-kalustoa. Kyseinen kaveri kiersi seuranani pikku-Piperiä. Homma eteni täysin asiallisesti. Kun runko oli kierretty, kömmittiin kabiinin puolelle. Kaikki meni hyvin. Sitten kaveri muististani poikkeavasti sulki oven. "Sitten tarkistetaan oven lukitus..." hän mutisi. Ja päräytti rikinkatkuisen, AIVAN HELVETIN PAHANHAJUISEN pierun. Istui piru itse oven puolella, etten päässyt pakoon. Yökkien sain räplättyä auki pikkuisen tuuletusikkunan ja haukoin siitä ilmaa kollegan käkättäessä iloisena vieressä, käsillään hajua suuntaani lapioiden.

Mies on nykyään kiivennyt kunnioitettavan korkealle systeemissä, aivan oikeutetusti. Tulee vaan mieleen, että onkohan hän koskaan päräyttänyt kokoushuonetta tyhjäksi...
ihan vaan vanhojen hyvien aikojen muistoksi.

Toinen haisemiseen taipuvainen kollega kömpi kerran ähisten kohti telakkaa, sen näköisenä että päästö oli tulossa. Hän ei huomannut, että kulman takaa ilmestyi hänen kantaansa EP ja joku toinen upseeri. Kaverille yritettiin hienovaraisesti huitomalla osoittaa, että kato nyt taaksesi, mutta turhaan. Hän ähkäisi ilmoille raikuvan pierun. Sattui samalla katsomaan viimein taakseen ja huomasi upseerit. Mitäpä siihen enää voi sanoa... muuta kuin hihkaista kuuluvasti: "KAASUHÄLYTYS!!!"

Sirkustelua

Pahvi-järjestelmää kun selaa, näkee, miten paljon vuositasolla tehdään vierailuja eri joukko-osastoihin. Kiinnostavaahan tämä toiminta suuren yleisön silmissä on, se ei ole vuosien saatossa muuttunut.

Ennen muinoin, kun koneet olivat paksua rautaa ja miehet rautaa, järjestettiin tärkeille vieraille aina "sirkustelu". Sirpalesuojiin vietiin hävittäjäpari. Vierailijat saivat ensin ihmetellä koneita ja suojia, sitten suoritettiin hälylähtö.
Se oli näyttävä juttu. Koneet käynnistivät, rullasivat reippaasti kiitotielle ja nousivat mahtavalla jylinällä taivaalle. Ne kävivät kääntymässä kauempana ja räimäisivät sitten (poltto päällä tietenkin) pahaa-aavistamattoman vierailijajoukon yli. Tämä oli vakiintunut käytäntö ja palaute oli hyvää.

Kerran oli taas tiedossa sirkustelu. Oli tulossa delegaatio maavoimista ihmettelemään ilmailuvoimien toimintaa. Edettiin ohjelman mukaan. Koneet lähtivät, kävivät näkymättömissä ja pyyhkäisivät sitten puiden latvoja hipoen, helvetillisen jylyn saattelemana. Sen verran dramaattinen oli Dragonien räimäisy, että yhdeltä vierailijalta lensi turkishattu päästä ja vierailijoiden saattajana toiminut eversti esitti riemastuneena sangen epäsotilaallisen tuuletuksen. Ja palaute tästä showsta? Oliko kiittävä? Ei. Oliko moittiva, kun vaikut räjäytettiin korvista? Ei.
Ainoa palaute oli kysymys: "Miksi yhdellä miehellä koneen vieressä oli erivärinen lakki kuin muilla?"

Pahoinvointia

Tässä ammatissa on välillä laatta lentänyt reippaasti. Nyt ei puhuta itse aiheutetusta pahoinvoinnista, vaan ihan puhtaasti ammatillisesta ryyninlevityksestä. Ja siitä taas on tietysti puhtaus hyvinkin kaukana.
Tosiasia kun on, että usein ahtaassa, kuumassa kopperossa kieppuminen taivaalla kummissa asennoissa aiheuttaa ns. laatoitusilmiön. Nuorilla lento-oppilailla ilmiötä näkee useimmiten, mutta sattuu sitä kokeneemmillekin.
Tosin jatkuvasti pahoinvoivilla oppilailla ohjaajan ura saattaa tyssätä nopeasti.

Kun koneeseen istutetaan vähäisellä kokemuksella matkustajaksi joku, hänelle annetaan mukaan oksupussi, jota käsketään pitämään saatavilla ja käyttämään tarvittaessa. Ohjaajalle pitää tietysti ilmoittaa välittömästi, jos tuntuu heikolta. Tulee aina mieleen Hornetien ostovaiheessa näytetty uutispätkä, jossa silloinen puolustusministeri Lissu Rehn oli mukana lennolla. Hän totesi lennon jälkeen, että "On vähän sheikki olo". Ilme oli kyllä sen sorttinen, ettei okki ollut kaukana.

Ministeriä ja julkkiskyytiläisiä tuskin pantaisiin luuttuamaan, mutta oppilaille lankeaa armotta käsky siivota jälkensä, jos laatta on levinnyt ohjaamoon. On muuten karsea haju, kun kuumassa ohjaamossa muhii jonkun aikaa oksennus.

Pahoinvoinnin mestarisuoritus on mielestäni eräs takavuosien tapaus. Pikku-piperi ahdettiin täyteen isoa miestä ja matka suuntautui muistaakseni Oulunsaloon. Tietysti kesällä, kuumana päivänä ja kuoppaisella kelillä. Itse en ollut paikalla, tämä on mukana olleen kertomaa. Siinä rytyytyksessä oli yhdelle matkustajalle tullut tietysti heikko olo. Tilanne kärjistyi, mukana ei ollut oksupusseja. Jaa että kuinka siinä sitten kävi?
No, kun kone pysähtyi Oulunsalon platalle, oli koneen oven auettua ojennettu ulos ensimmäisenä -
täynnä oksennusta oleva litran limpparipullo.

Miten moinen suoritus oli tehty, sitä voi vain jokainen kuvitella.

Henkinen pahoinvointi firmassa onkin jo sitten ihan toinen juttu.
Sitä on, se on todellista, sitä on turha yrittää kiistää.
Mutta sitä käsitellään tulevaisuudessa, jossain toisella foorumilla ja toisessa formaatissa.

Puhutko mekaanikkoa : Jatkokurssi

Koskapa mekaanikon ala kehityskeskusteluista, organisaatiouudistuksista ja johdon ideoista huolimatta kehittyy jatkuvasti, lienee paikallaan pieni jatkokurssi ammattislangin saloihin.

Putki                  = Ilmanotto. Esim. "Onko putket katsottu?"
Perse                 = Suihkuputki ja turbiini
Troubleshootata = Selvittää vikaa tai ongelmaa
Saiklata             = Hienompi nimi räpläämiselle ja renkkaamiselle (cycle)
Kääntö              = Koneen vastaanotto + tarkastus täydennyksineen (poltsikka ja aseistus)
Apari                 = Varusmiesapumekaanikko
Primitiivireaktio  = Kun käämit palaa. Siis mekaanikolta.
Hellhole             = Ahdas ja epämiellyttävä työskentelypaikka.
Softata              = Ladata ohjelmistopäivitys. Lentäviä tietokoneitahan ne nykyään ovat.
Kävely              = Aika, jolloin kuskit tulevat koneille. N. 20-30 min. ennen starttia.
Fod                  = Foreign object damage, esim. kiven tms. aiheuttama vaurio ahtimessa
Kirja                = Koneen lokikirja

Kehitystä(kö?)

Enää pieni loppukiri, niin päästään Joulun viettoon ja vuosi alkaa olla pulkassa.
Ja kun uusi uljas vuosi alkaa, tullaan taas erääseen mielenkiintoiseen ajanjaksoon.
Nimittäin kehityskeskusteluihin.

Kehityskeskustelussahan esimies ja alainen keskustelevat luottamuksellisesti. Käydään läpi mennyt kausi ja tarkastellaan sille asetettuja tavoitteita. Onko tavoitteet saavutettu? Mikä on mennyt hyvin ja onko jossain parantamisen varaa? Asetetaan uudet tavoitteet seuraavalle vuodelle. Ennen keskustelua alainen on tehnyt oman versionsa suoritusarvioinnista eli pisteyttänyt ominaisuutensa ja kykynsä. Sitten esimies kertoo oman suoritusarvionsa ja keskustelun jälkeen päädytään kumpaakin tyydyttävään pisteytykseen.

Näin sen siis pitäisi mennä.

Kehityskeskustelu on muuttunut meikäläisenkin aikana huimasti, eikä valitettavasti parempaan suuntaan.

Kaikkein paras kehityskeskusteluni oli se ihka ensimmäinen kultaisen 90-luvun lopulla. Asia oli aivan uusi myös esimiehelle, joka noudatti ohjeita pikkutarkasti paperinivaska muistin tukena. Mentiin siis ihan kirjaimellisesti by the book. Paikka oli tarkoitusta varten rauhoitettu syrjäinen toimistohuone ja joka ikinen ohjeen kohta käytiin läpi ja keskusteltiin.

Melko pian hommasta tuli rutiinia. Kunhan nyt tehtiin se, kun kerran käskettiin. Ruksittiin hätäisesti suora rivi kolmosia ja satunnainen nelonen johonkin kohtaan ja todettiin kaiken olevan hyvin.

Suuri muutos tuli, kun arviointipisteiden keskiarvo alkoi ihan oikeasti vaikuttaa palkkaan. Äkkiä alainen halusi parempia pisteitä eikä esimies halunnut niitä myöntää. Olenpa kuullut tapauksista, että esimiehiä oltiin varta vasten prepattu kehityskeskusteluita varten kieltämällä hyvien pisteiden antaminen.

Omalla kohdallani ehkä kaikkein surkein kehityskeskustelu käytiin muutama vuosi sitten. Olin etukäteen antanut itselleni pisteet, joissa kolmosvoittoisessa rivissä oli muutamia nelosia, mielestäni täysin oikeutetusti.
Kuten yleensä, koko hommaa ei meinattu saada tulille tietojärjestelmän takutessa. (Tai ehkä esimies ei osannut asiaansa). Kun sitten ruvettiin ruotimaan suoritusarviointia, esimies totesi venkoillen: "Me poikien kanssa vähän mietittiin näitä sun pisteitäs ja toi nelonen on kyllä raadin mielestä liikaa." Että sellainen luottamuksellinen keskustelu. Voi ristus. Olisi pitänyt nostaa asiasta oikein kunnon haloo. Mutta jäi se kiistelty nelonen loppujen lopuksi voimaan. Ja sekin vain sen vuoksi, että yhden pisteen nousu ei vaikuttanut keskiarvoon ja sitä kautta palkkaan.

Viime vuoden kehityskeskustelu on minulla käsinkirjoitettuna paperina. Kun ei tietojärjestelmä toiminut.

Hienoa hommaa. Se on vissiin sitä kehitystä. Mielenkiinnolla odotan tulevaa KeKe:a.

Töihin vai eläkkeelle

Tänä päivänä poliitikot paasaavat, sikäli kun eurokriisi antaa aikaa, työurien pidentämisestä. Ihmisten pitäisi mieluusti jaksaa työelämässä seitenkymppisiksi, jotta olisivat sitten vähemmän aikaa joutilaina nauttimassa eläkkkeestä. (Viimeinen sivulause on ihan oma mielipiteeni, siihen on tekijänoikeus).

Mutta mitä ihmettä, nyt suunnitellaan upseereille erorahaporkkanaa. Parin vuoden palkan suuruisen kädenpuristuksen toivotaan kannustavan eroamaan firmasta 48 vuoden iässä. Mites nämä kaksi ehdotusta nyt tulevat keskenään toimeen... eivät mitenkään. Työuria pitäisi pidentää ja samalla kuitenkin halutaan porukasta eroon.

Uutinen oli muutenkin epätarkka. Erorahaehdotuksen yhteydessä mainittiin Upseeriliitto, Päällystöliitto ja Aliupseeriliitto, mutta sitä ei mainittu, koskisiko ehdotus pelkästään kadettiupseereita vaiko myös opisto- ja aliupseereita. Hmmm...itse saattaisin kyllä harkita lähtöä.

Potuttaa muuten suunnattomasti uutismaailman leväperäisyys firmaa koskevissa uutisissa. Vähän väliä saa kuulla tai lukea Hawk-HÄVITTÄJISTÄ. Lehdessä kerrottiin, että joku viisaudessaan pohtii yhden Hornet-lennoston lakkauttamista. Mikä ihmeen Hornet-lennosto??? On vain Satakunnan, Karjalan ja Lapin lennostot. Lisää vastaavia mokia kuulee ja näkee viikoittain.

Kun viimeksi eläkevuosia rukattiin 1990-luvulla, tuli omaan työuraan melkeinpä maksimilisäykset. Mikäli vanha systeemi olisi jäänyt koskematta, olisin jo toinen jalka eläkkeellä. Ennen sitä tuhahteli nuorille ilmavoimien eläkeläisille, mutta eipä enää. On tämä sen verran kuluttavaa elämää, että ihan mielelläni laitan haalarit naulaan, kun vuodet tulevat täyteen. Ja alan sitten mietiskellä kaikessa rauhassa, mitä minusta tulee isona.

Miehelle sopivat työkalut

Esimies tuli kerran huoneeseen, muikea ilme naamallaan ja mystinen käärö käsissään.
Oli saanut lahjan. Naapuritoimiston veijarit olivat syystä tahi toisesta käyneet penkomassa vanhaa varastoa, jossa säilytetään yhtä sun toista värkkiä, työkalua sun muuta jostain historian hämäristä. Ajalta, jolloin koneet olivat paksua rautaa ja peli reilua.

Käärö oli paksua kangasta, sellaista, jossa ennen säilytettiin työkaluja.
Käärön kyljessä komeili Lycomingin logo. Ympärille kerääntyneet nyökyttelivät hyväksyvästi.
Olikin löytynyt ihan tyylikäs työkalukäärö.

   "Mutta katsokaas niitä työkaluja. Ovat kuulemma aivan erityisesti minulle. En nyt sitten tiedä, pitäisikö ilostua vai pahastua."

Kääröstä paljastui kaksi kuvan mukaista kiintoavainta. Jokainen saa ihan itse kohdallaan miettiä, miten suhtautuisi saadessaan sellaisen käteensä henkilökohtaisena lahjana.

Mitä yhteistä pölynimurilla ja suihkumoottorilla...?

Tuttavaperheen isäntä pyysi kerran minua tutkimaan, mikä pölynimuria riivasi, kun imuteho oli kateissa. Ääntä kyllä tuli, vaan villakoirat eivät pahemmin liikahdelleet. Yritin kyllä vakuutella, etten tiennyt imureista mitään, mutta se ei tehnyt vaikutusta.
   "Kyllä sinä osaat", oli miehen vankkumaton mielipide.
Ja niin sitä sitten aloitin, vaikka vähän hirvitti. Onhan niissä jotain yhtäläistä, nimittäin pölynimurissa ja suihkumoottorissa. Kumpikin imee yhdestä päästä ja puhaltaa toisesta. Tutkin ensin, olisiko jotain tukossa. Ei ollut. Letkussa oli selvä reikä. Vaihdoin poistoilman suodattimen puhtaaseen. Ei vaikutusta. Piti siis kaivautua syvemmälle. Vähän ajan ja muutaman irrotetun ruuvin ym. osan jälkeen imurin moottori oli kädessä. Ja sen kun avasi, niin johan löytyi. Lisää yhtäläisyyksiä ja selvä vika.
Moottorissa nimittäin oli ihan selkeä ahdinkiekko, johon oli jostain mennyt kohtuullisella voimalla mutteri. Ja kuten mutteri tekisi hävittäjässä, oli se tehnyt imuriinkin ahdinvaurion. Muutama siipi oli reilusti mutkalla. Syypää itse eli mutteri oli vielä kiilautuneena kahden siiven väliin. Irrotin mutterin ja oikaisin siipiä parhaani mukaan. Kasauksen jälkeen oli koekäytön aika. Jännitti. Ja toden totta, imuteho oli selvästi parempi. Aivan uuden veroista värkistä ei tullut, mutta OPGO kuitenkin.

Mitä tästä opin? Ainakin, että FOD on vakavasti otettava haitta platan ulkopuolellakin. Ja myös jotain pölynimurin rakenteesta.

Muutoksia tulossa

Niistähän nykyään paasataan. Muutoksia tulossa. Ja säästöjä. Käytännössä molempia.

Pikainen katsaus netin uutisotsikoihin kertoi, että nyt on jo jossain harkittu kahden lennoston malliakin. Esikuntia ollaan karsimassa ja lentokonekorjaamojen keskittämistä on mietitty.

Näin ruohonjuuritasolta katsottuna alkaa jo vähän huolestuttaa, että ei kai vain mopo ole karkaamassa käsistä siellä jossain oikein korkeissa päätäntäelimissä. Kohta säästetään koko ilmavoimat huonoon kuntoon.

Kokonaisen lennoston karsiminen vahvuudesta tuntuu äärimmäisen huonolta idealta. Siis todella huonolta. Suomi on sen verran iso maa, ettei liukkaallakaan koneella rajan joka kolkalle ehdi. Ja sitä paitsi, jos oikein worst case scenariolla synkistellään, on kaksi lennostoa kuitenkin helpompi poistaa pelistä kuin kolme. Vanha totuus, ei kaikkia munia samaan koppaan, ei edes kahteen.

Ja entäs lentokonekorjaamotoiminnan keskittäminen. Lyhyesti sanottuna ilmavoimien tekniikan rooli pelkistettäisiin lennätykseen ja pikkukorjauksiin. Hiukankin isomman huollon ollessa kyseessä huudettaisiin heti teollisuutta apuun. Ei kuulosta hyvältä. Pikku hiljaa ilmavoimien ammattitaito hiipuisi ja valuisi vihreistä haalareista sinisiin. Ei tykkää. Ei yhtään. Nykyään pystytään koneille lennostotasolla tekemään melkeinpä mitä tahansa. Jopa niitä ihmeitä. Ne vaan ottavat vähän enemmän aikaa. Niin sen pitäisi olla tulevaisuudessakin.

Se nyt on ollut kauemman aikaa näkyvissä, että Tikkiksen rooli kasvaa edelleen. En ihmettelisi, vaikka sinne keskitettäisiin tekniikan koulutus sekä HW-koulutus. Tai sitten tekniikan koulutus Halliwoodissa siirtyy siviilikäsiin. Alkuvuodestahan sen kai saa kuulla. Puolustusvoimien henkilöstölle kuulemma pitäisi tiedottaa ensin, ennen valtakunnallista levitystä. Valitettavan usein on tiedottaminen ollut luokkaa 5- viekää pois ja työpaikan asiat on saanut kuulla jälkikäteen uutisista tai lukea lehdestä.

Luoja suokoon päättäjille edes himpun verran maalaisjärkeä näinä merkittävinä aikoina.

Kintut ristissä

Pyyhälsipä kerran eräs pilottimme kahvioon kartta liehuen. Oli lähdössä Redigolla lentämään maalilentoja IT-porukan iloksi ja harjoitukseksi ja pyysi matkalle mukaan juttuseuraa. Oli kuulemma tylsää sahata maalireittiä edestakaisin. Satuin olemaan sillä hetkellä joutilaana, joten hörppäsin kahvimukin tyhjäksi ja kiiruhdin mukaan.

Matka maalialueelle sujui niitä näitä rupatellessa ja muita koneita kilpaa bongatessa. Kai niillä lentäjien näkövaatimuksilla jotain perusteita on, sillä kertaakaan en huomannut vastaan tulevia tai muuten samalla alueella pyöriviä koneita ensimmäisenä.

IT-porukka ilmoitti jossain vaiheessa radiolla, että heillä homma vähän viivästyy. No, löpöä riitti kyllä, joten ajelimme odotellessamme hurua ja katselimme maisemia. Viimein päästiin sitten itse asiaan. Harjoitussessio alkoi ja rynnäköimme urheasti ennakkoon ilmoitettuihin kohteisiin IT:n kaiketi veivatessa raivoisasti tykkejään jossain maaston suojissa. Ihan jännää puuhaa.

Paitsi että se hätäinen lähtö ja pari mukia kahvia alkoivat oireilla rankan kusihädän muodossa. Vääntelehdin siinä vöissä ja kysyin lopulta, että kauankohan tässä vielä menee. Kun on aika iso kupla otsassa.
   "Kyllä tässä tunteroinen vielä vierähtää", virnuili lentäjä.

Ja oli muuten sitten todella pitkä tunti. Pilottihan tietysti oli käynyt vessassa ennen lähtöä, minä taas en. Ja voi helkkari sitä vääntelehtimistä ja tuskan hikeä. Alkoihan se kotimatka sitten viimein. DME mittasi tuskaisen hitaasti matkaa takaisin kotikentälle ja mietin koko ajan, selviänkö perille vai tuleeko housuun.

Laskuun päästiin onneksi viivyttelemättä, ilman ylimääräisiä odotuksia. Lentäjä rullasi vauhdikkaasti platalle ja totesi nauraen: "Ole sitten mies ja kuse suoraan siiven kärjeltä!"

Mieli teki, mutten kehdannut, kun kone pysähtyi juuri laivuerakennuksen eteen. Juuri ja juuri pääsin kumarassa taapertaen vessaan asti ja sain hyvän opetuksen.

Läksy n:o 1 : Käy AINA vessassa ennen lentoa!

Avoimuuden aika

Kaikki ovat nykyään naamakirjassa, siellä kuuluisassa facebookissa. Kertovat tulemisensa, menemisensä ja miltä nyt tuntuu. Paitsi minä.

Jälkikasvu siellä hääri yhteen aikaan aktiivisesti ja välillä tuntui, että koko sosiaalinen elämä tapahtui naamakirjan kautta. Siksi kai sitä sanotaankin sosiaaliseksi mediaksi.

Viime vaaleissa poliitikot järjestivät huomattavan osan kampanjoinnistaan netissä.
Mutta eipäs nyt eksytä aiheesta.

Platan reunaltakin on huomattu, että jopa firman (lue:PV:n) piirissä on tapahtunut suoranaista hurahtamista sosiaaliseen mediaan. Korkeilla paikoilla hierarkiassa keikkuvat henkilöt pukkaavat twitteriin, facebookiin ym. sivustoille videoita, kuvia ja tekstiä tekemisistään sellaista tahtia, että heikomman kuntoindeksin miestä alkaa ahdistaa. Muutamalla hiiren klikkauksella saa kätevästi selville, missä tietyt henkilöt ovat, mitä tekevät ja - mikä tärkeintä - mitä seuraavaksi tekevät.

"Se on sitä nykyajan avoimmuutta", sanovat. Niin varmaan... mutta minusta on olemassa vissi ristiriita siinä, että työskentelemme organisaatiossa, jonka puuhista huomattavan suuri osa on jossain määrin salassapidettävää ja sitten johtoportaan edesottamukset saa selville kuka tahansa netistä lähes reaaliaikaisesti.
Kätevää tietysti ns. taulukauppiaiden kannalta.

Jo ajat sitten kauhistelin mielessäni, kun vaikkapa koulukaverit-sivustolla porukka jakeli auliisti tietojaan. Eikä meno ole siitä rauhoittunut, päin vastoin.

Mutta jokaisella on oikeus omiin mielipiteisiin, jopa minulla. Olen vanhanaikainen, tunnustan. Minulla on ihan oma sosiaalinen mediani, sen kyljessä lukee Nokia. Sillä pidän yhteyttä omaan tarkasti rajattuun sosiaaliseen verkkooni.

Eilen luki uutisotsikoissa, että hakkeriryhmä oli aikeissa kaataa facebookin. Myöhemmin ryhmä oli ilmoittanut peruneensa aikeensa.

Harmi.

Nostalgiaa

Tulipa kerran, pitkän tauon jälkeen majoituttua harjoituksessa oikein aidossa varusmieskasarmissa.
Ei kontissa, parakissa tms vaan aidossa kasarmissa, varusmiestuvassa. Toki tupa oli varattu kokonaan meidän porukalle, mutta ympäröivissä tuvissa pyöri omaa tahtiansa varusmiesten arki.

Muutamia huomioita tuosta viikosta:

Hajut ja äänet olivat tasan samat kuin omana varusmiesaikana yli parikymmentä vuotta sitten.
Mieleen tuli sekalainen kuvasarja tuolta aikakaudelta, sekä mukavia että vähemmän sellaisia.
Kun suuri ja mahtava puolustusvoimauudistus väistämättä johtaa varuskuntien lakkautuksiin, jonkun kannattaisi ostaa pari sellaista pois kuleksimasta. Ja olla muuttamatta yhtään mitään. Kasarmeilla voisi sitten järjestää keski-ikäisille miehille inttiviikonloppuja. Saisi elää ja kokea nuoruutensa merkittävää aikaa uudestaan, aidossa ympäristössä ääniä ja hajuja myöten. Herätys kuudelta kamalaan kellonpärinään ja päivystäjän kuulutukseen.

Kuri on kuollut. Se tuli päällimmäisenä ajatuksena mieleen, kun alikessu yritti tuloksetta saada jonkinlaista läjää järjestymään kolimiriviksi illan vahvuuslaskennassa. Läjässä joku venytteli etureisiään tai muuten vain venkoili. Joku esitteli räppärialkeiskurssilla oppimiaan käsieleitä ym. joujou-viittomia. Alikessu yritti jämerällä äänellä saada jotain tapahtumaan. Tuloksetta. Kai käskyjen tottelu on nykyään vapaaehtoista.

Ennen oli kaikki toiminta tarkoin aikataulutettua ja käskystä tapahtuvaa. Nyt kaikenlaista hiihtäjää lompsi käytävillä omaan tahtiin kenenkään välittämättä. Voi hyvää päivää. Ennen saattoi koska tahansa sivaltaa vääpelin raaka ääni :"Mikä mies?! Mikä siivousalue?!" Ja vastauksen oli tultava heti ja tarkasti, reippaalla äänellä ja asennossa seisten. Se(kin) asia oli ennen paremmin.

Katkera kalkki

Kun tälle tielle lähdin, siis firmaan töihin, tapahtui se Lappeenrannan Päällystöopiston
(nyk. Maasotakoulu) kautta. Siellä oli puolustushaarasta riippumatta kaikille yhteinen puolen vuoden mittainen yleissotilaallinen jakso eli siellä tuleva mekaanikkokin veti suksisulkeisia, vyörytti taisteluhautaa, heitti käsikranaatteja ja ryömi sivuun kohti tulevan panssarivaunun edestä. Muun muassa.

Jossain vaiheessa sitä riemukasta(?) jaksoa kaikki herätettiin keskellä yötä jonkinlaista initiaatiomenoa varten.
Ulkotulien loisteessa marssittiin voimistelu-/juhlasaliin, missä riviin järjestyneille oppilaille jaettiin "Opistoupseerin katkera kalkki". Se oli muovimukillinen karmeaa, paksua tököttiä, mistä lie mausteista ja muusta sotkettu. "Juokaa se pohjaan asti", käskettiin. Ja niin sitä sitten juotiin. Vieläpä tarkistettiin, että kaikki meni.
Sain omani joten kuten menemään alas ja kaavin loput mössöstä vielä sormella mukin pohjalta. Takana olevasta rivistä kuului yökkimistä, sitten äänekäs ÖRKS. Sekunnin murto-osan hiljaisuus ja sitten LOISKIS, kun yrjöt loiskahtivat lattialle.

Joskus tulee mietityksi, että oliko sama tilaisuus kaikilla muillakin kursseilla. Melkoinen tilaisuus... pelkokertoimen syömisosuus inttityyliin. Silloin se oli lähinnä hupaisa poikamainen tempaus, mutta ei voi olla ajattelematta, että siinä oli jotain syvällisempääkin. Sitä katkeraa kalkkia on aika ajoin maisteltu virkauran varrella vieläkin. Hyvin tehdystä työstä kiitetään lisätöillä, urasuunnittelu kangertaa tai oikeastaan sitä ei ole, palkkapäivää saa nykyään pelätä uuden hienon palkkajärjestelmän ansiosta jne.
Tuttua huttua alan miehille. Valitettavasti.

Ei niin nuukaa

Lentokoneiden parissa työskennellessä hommat on tehtävä voimassaolevien ohjeiden mukaan, hyväsytyillä työvälineillä. Onhan mekaanikolla vastuu kalliista hävittäjästä ja sen kuljettajasta.

Silti osui korvaan eräässä toisessa yhteydessä hupaisa sanontapari.
Kun jokin asia tai työ ei ole niin pilkuntarkka, olen kuullut sanottavan, että
"Ei se niin nuukaa ole, Ei sillä ammuta"

Virkaveljemme tykistön puolella kuulemma sanovat vastaavasti,
että "Ei se niin tarkkaa ole, Ei sillä lennetä"

Kakkua pöytään

Näinä päivinä tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun sinkautin ensimmäisen raapustukseni bittiavaruuteen "Plattaelämää"-otsikon alle. Vuosipäivän kunniaksi ajattelin jakaa joitakin faktoja kanssanne.

Noin yleisesti voin todeta, että olen välillä lipsunut melkoisesti blogin otsikosta ja livennyt platalta ja luolastoista ihan tavallisen elämän puolelle. Samoin on käynyt kuvitteelliselle Rissavan tukikohdalle, jonne alunperin piti kaikki tapahtumat sijoittaa. No, näin on käynyt, katsotaan kuinka jatkossa.

Siinä, missä julkkublogistit keräävät satoja tai tuhansia lukijoita päivässä, näitä juttuja käy vilkaisemassa muutama henkilö. Mutta sen kyllä osasin ennakoidakin. Nämä kun eivät ole suurelle yleisölle avautuvaa viihdettä.

Muutamia tilastosektorin tietoja ajattelin tähän heittää:

Lukukertoja kaikkiaan : 198 (Ei ihan edes yhtä per päivä vuoden ajalta, mutta on se alku)
Rekisteröityneitä lukijoita : 1 (Terkkuja vaan kirjoituspiirin ohjaajalle, käsis etenee!)
Eniten lukijoita päivässä : 11
Eniten lukijoita kuukaudessa : 43


Vankin lukijakunta näillä jutuilla on arvatenkin täällä kotomaassa, mutta tilastot juoruavat, että varsin säännöllisesti jokunen lukukerta rekisteröityy Amerikkaan, Saksaan ja Kanadaan. Joitakin yksittäisiä lukukertoja on ollut Australiassa, Kroatiassa ja Papua-Uusi Guineassa.


Mitäpä tästä sitten sen enempää... Kun tapahtuu jotain uutta tai muistuu mieleen jotain kiinnostavaa alan juttua menneiltä vuosilta, yritän kertoilla sitä täällä. 
Jatketaan kohti lopullista voittoa!

Menestystä maailmalta

Olipa lehdessä juttu nuorten menestyksestä Lontoon ammattitaidon kilpailussa.
Erityisesti mieltä lämmitti lentokoneasennus-osio, jossa suomalainen nuori mekaanikko ylsi hienosti hopealle.
Tosi kova suoritus, kun kilpailijat olivat kaikki vanhempia ja ammatissa jo kauemmin olleita.

Kiinnostaisi tietää, millaisia tehtäviä tuossa kilpailussa oli. Itse olisin toki jo armotta veteraanisarjassa.
Joskus olin sivusta katsomassa, kun ammattikouluopiskelija suoritti lekokorjaamolla työharjoittelun päätteeksi näyttökokeen. Työksi oli tuolloin muistaakseni valittu Hornetin OBOGSin testaus, jota opettaja sitten seurasi vierestä. Opiskelija suoritti tehtävän oikein ja hyväksytysti ja opettaja oli silminnähden tyytyväinen. Olihan se samalla merkki hänelle itselleen hyvin tehdystä pohjatyöstä.

Koskea voi muttei katsoa

Lentokonetta huoltaessa tai korjatessa törmää tämän tästä tilanteeseen, että esim. jotain laitetta vaihtaessa joko näet ne pahuksen kiinnityspultit tai yletät niihin, muttei missään tapauksessa molempia samaan aikaan. Voit siis katsoa jostain luukusta, että jassoo, tuolla se vaihdettava purkki nyt on, mutta tilaa ei riitä sekä katsoa että tehdä. Niinpä melko yleinen on tilanne, että mekaanikko seisoo keskittyneen näköisenä koneen vieressä, kädet jossain koneen uumenissa. Aherruksesta kertoo paitsi keskittynyt ilme, myös hikikarpalot rypistelevällä otsalla.
Joku tietysti tuhahtaa, että eihän niitä töitä sokkona voi tehdä. Kyllä vaan voi, kun on pakko. Välillä tietysti tiirataan, että onko pultti aukeamassa, meneekö varmistus oikeaan suuntaan tai meneekö se putkiliitoksen clamppi oikeaan asentoon. Sitten tilanne näkömuistiin ja kourat taas koneen sisuksiin.
Toinen vaativa(hko) tilanne on, kun et näe työkohdetta muuten kuin peilin kautta. Mieti siinä sitten, että kun peilistä katsoen väsäät varmistusta, kuuluuko sen vetää "väärään" suuntaan vaiko eikö? Itse olen siihen lankaan mennyt. Kun peilistä katsoen varmistus vetää mutteria kiinni, se onkin oikeasti väärin päin.

Ahtaat työskentelyolosuhteet ovat kirvoittaneet muutamia osuvia lausahduksia, kuten:

   - Olisivat tehneet koneesta jalan verran isomman joka suuntaan, niin olis vähän enemmän työtilaa (KarLsto)
   - Koko kone on varmaan rakennettu tämän ristuksen osan ympärille! (LentoSK)
   - Mekaanikolla tarttis olla kuus kättä ja ku****sa koukku! (SatLsto)
   - Tämä olis oikea homma sokealle lypsäjälle (mekaanikko X yrittäessään tehdä varmistusta näkemättömään paikkaan)

Tarkastustöitä

Mekaanikon työt ovat useimmiten suoraan lentoturvallisuuteen vaikuttavia, joten tarkkana pitää olla.
Useimmiten tehdyt korjaukset ja huollot tarkastetaan eli joku muu kuin työn tehnyt katsoo, että kaikki on kunnossa. Toisen silmä kun saattaa hoksata jotain, mitä oma silmä ei. Rutiiniluontoiset työt mekaanikot voivat tarkastaa ristiin, vaativammat käy syynäämässä laivueen konetarkastaja tai korjaamolla asiantuntija.

Kutsuttiinpa kerran eräs kollega terveysasemalle vuosittaiseen lääkärintarkastukseen, kuten kaikki muutkin vuorollaan.
No, eipä siinä mitään. Kaveri saapasteli varuskunnan terveysasemalle. Marssi pilke silmäkulmassaan vastaanottotiskille ja tokaisi hoitajalle, että "No niin, missäs se tohtori on? Kun tuli käsky, että pitää tulla tarkastamaan lääkäri."

Täsmällisyyttä

Täsmällisyys on hyve. On mukavaa tietää, että asiat tapahtuvat ajallaan ja muutenkin niin kuin on sovittu.
Näin on asian laita lentotekniikan maailmassakin. Kun koneet ovat ajallaan valmiina ja muukin toiminta pysyy ennalta määritellyssä aikataulussa, niin kaikki toimii. Homma toimii ja peitto heiluu, kuten sanonta kuuluu. Jos jossain kohti koneistoa tapahtuu viivästystä, se etenee ja kertautuu läpi koko systeemin, aiheuttaen kiirettä, kiroilua ja hammasten kiristelyä. Toisaalta hyvin toimiva systeemi pystyy sopeutumaan muuttuviin olosuhteisiin.

No, nyt mennään jo rytisten sivuun asiasta. Itse asiassa piti kertoa esimerkki täsmällisyyden hyveestä, tai tässä tapauksessa sen puutteesta.

Eräällä kurssilla eräs opettaja lipesi aina ja koko ajan aikataulusta. Hän oli ja on erittäin pätevä opettaja, mutta kun oppituntiin ei kerta kaikkiaan mahdu määräänsä enemmän asiaa. Hän kyllä yritti kovasti. Seurauksena oli tuntien venyminen, joka taas aiheutti oppilaissa pinnan kiristymistä.
Joku taisi sitten viimein huomauttaa asiasta, koskapa erään tiiviin päivän alussa lehtorimme kirjasi tussilla whiteboardille siististi alekkain jokaisen oppitunnin alkamis- ja loppumisajat. Minuuttiaikataulun mukaisesti sitten lähdettiin liikkeelle. Jo ensimmäinen tunti venähti ja opettaja joutui rukkaamaan vastaavasti muiden tuntien alku- ja loppuaikoja.
Sama toistui toisenkin tunnin päätteeksi ja tauolla singahteli pakkasilmaan jo melko sapekkaita kommentteja.

Lähdin kipakasta pakkasesta ensimmäisenä takaisin sisälle ja kuinka ollakaan, pikkuinen jekkupiru tuikkasi hangollaan meikäläistä. Hipsin luokkaan ja piirsin whiteboardille opettajan jälleen rukkaamien kellonaikojen viereen kellotaulut viisareineen. Jospa vaikka analoginen ajanesitys olisi tehokkaampi.

Puuhasteluni keskeytyi selän takaa kuuluvaan kuivakkaan kommenttiin
"Hahhaa. Hyvin hauskaa."

Opettajahan se oli mokoma istunut luokan perällä odottamassa opetuslapsiaan tauolta.
Jäin niin sanotusti rysän päältä kiinni. Asiasta ei kuitenkaan sen enempää puhuttu.

Jos  nyt jotain opetusta hakee, niin opettaja pysyköön aikataulussa ja jekkuilija varmistakoon selustansa.

Hyviä hommia ja paskanakkeja

Mekaanikon työ pitää yksinkertaisesta nimikkeestä huolimatta sisällään arvaamattoman laajan kirjon erilaisia töitä ja tehtäviä. Jotkut tietysti ovat mieluisampia kuin toiset.

B- ja A-tarkastukset. Mekaanikon jokapäiväistä näkkileipää. Ei mitään loistokasta glamouria, mutta johdonmukaista toimintaa, joka on ehdottoman tarpeellista ja jonka tuloksen näkee heti.
Hyvä homma.

Huollot. Isommassa huollossa pääsee todella tutustumaan koneeseen ja sen järjestelmiin perusteellisesti. Vastaan tulee mielenkiintoisia laitevaihtoja ja korjaustehtäviä.
Ehdottomasti hyvä homma.

Ohjekirjapäivitykset ja paperityöt. Pakkohan ohjeistus on pitää ajan tasalla, mutta kun koko päivän plaraa uusittuja ohjesivuja oikeille paikoilleen kymmeniin punaselkäisiin kansioihin, niin hohhoi. Samaten on joskus vaikea hyväksyä sitä, että vartin vikakorjauksen jälkeen saa liki tunnin seikkailla tietojärjestelmissä, ennen kuin kaikki on hyväksytysti kirjattu, lausuttu ja hyväksytty. Joku tietysti työn siitäkin puolesta tykkää.
Semi-paskanakki.

Moottorin vaihto. "Replace engine" vaikuttaa aika karulta tehtävältä, mutta ei se oikeastaan ole. Suoraviivaista mekaanista työtä.
Hyvä homma.

Koekäyttö. Siinä näkee kättensä työn oikeasti toiminnassa. Pulssi ei voi olla nousematta, kun työntää tikut eteen jp-(jälkipoltto-)koekäytössä.
Hyvä homma.

Ettei liian ruusuiseksi menisi, otetaan loppuun ainakin oma henkilökohtainen inhokkini.

HW:n kompensointi.
Kun koneeseen vaihdetaan tiettyjä laitteita tai pilotti toteaa suunnistuslaitteiden näyttävän väärin, tulee aiheelliseksi tehdä kompensointi. Kone viedään kompensointipaikalle. Sitten sitä pyöritetään ympäri eri ilmansuuntiin ja mittarien näyttämää verrataan todelliseen suuntaan. Tulokset kerätään taulukkoon, josta sitten lasketaan keskimääräiset virheet. Lukemien perusteella käännetään kalibrointiruuveja. Sitten kierretään uudestaan, jotta nähdään, tuottiko säätäminen toivotun tuloksen. Ja joskus sitä säätöä joutuu tekemään pirun monta kierrosta. Ohjaamoissa istuvilla on tylsää ja rungon päällä istuvalla kiikarimiehellä ja konetta ringissä pyörittävillä on kesällä kuuma ja talvella kylmä.
PASKA NAKKI.

Esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajan omia. Virallisen näkemyksen mukaan paskanakit ovat UFOihin, Jeteihin ja Loch Nessin hirviöön verrattavissa olevia väärinkäsityksiä.

Työasioita

Kun kuuntelee uutisia ja niissä armeijalle esitettyjä säästö- ja supistusvaatimuksia, ei voi välttyä ajatukselta, että kuinkahan tässä vielä käy. Kuinka monelle mekaanikolle näytetään ovea, kun oikein aletaan säästöjä runnoa läpi?
Jos lentotuntikiintiöitä kovin rankalla kädellä karsitaan, kuinka käy henkilöstön? No, vaikka lentokalusto laitettaisiin niin sanotusti naftaliiniin, tarvitsee se siltikin huoltamista. Mutta ymmärtävätkö poliitikot sen suurien numeroiden huumassaan?

No, aika näyttää. Suoritusportaassa on turha asiaa liian ankarasti spekuloida, sillä sehän on nyt  "korkeemmis käsis"...

Pari asiaa tuosta työllisyyskysymyksestä tuli mieleen.
Nimittäin esimerkiksi omat vanhempani ovat aikanaan työllistyneet omin avuin, vailla juuri mitään pohjakoulutusta. Isäukko ajoi ensin kuorma-autoja ja myöhemmän työuransa linja-autoja. Äiti puolestaan oli konttoristi, joka oppi työnsä sitä tehdessään eri työnantajien palveluksessa.

Vaan kuinka kävisi nykyaikana? Aukenisiko ummikolle työelämä vai jäisikö jokapäiväinen leipä saamatta?
No, sen verran on joskus (onneksi sentään harvoin) kyrsinyt, että on tullut vilkuiltua työpaikkailmoituksia.
Silmiinpistävää on, että monista työpaikkailmoituksista ei tavallinen talliainen edes ymmärrä, millaista työtä on tarjolla. Mitä hittoa tekee esim. B2B myyjä? Tai ECM Architect? Ja millaista työtä mahtaa tehdä Operations assistant?? Jonkinlainen aavistus on, että ainakin jotkut hommat kuulostavat hienommilta ja monimutkaisemmilta kuin ovatkaan. Tai sitten tosiaan nykyaikana työelämä ihan oikeasti on niin erikoistunutta, että ilman paksua tutkintotodistusnivaskaa on turha edes yrittää hakea töitä.

Hmm... pitäisikö laatia CV englanniksi... vaikuttaisi ainakin hienommalta...

Onko kelpparit kunnossa?

Tulipa nähdyksi oikein läheltä isojen poikien taannoisia Sveitsin-ostoksia eli puna-valkoisia Hawkeja.
Siinä sitä oli enimmäkseen vanhaa, jotain uutta ja paljon punaista. Tosin menee vielä aikaa, ennen kuin uudet urheilullisen punaiset koneet pääsevät laivuekäyttöön asti. Ja sitä ennen pitää tekniikan käydä kurssi, vaikka kyllä vanhallakin rutiinilla Mk66:n saisi taivaalle lähetetyksi.

Uuden Hawkin ja minkä tahansa uuden konetyypin kohdalla kurssituksen ymmärtää, mutta välillä tuntuu, että kaikkien kurssien ja kelppareiden ja seurannan kanssa on mopo lähtenyt käsistä. On sen tuhannen erilaista kelpuutusta ja lupamenettelyä. Jokin aika sitten oli kahvion pöydällä pitkä lista henkilöiden vanhenevista tai jo vanhentuneista kelpuutuksista. Itselläni oli muun muassa maininta:
"Vanhentunut kelpuutus : Lähinäkö."  Pitää kai sitten alkaa lukea ohjekirjoja matkan päästä.

No joo... ennen oli voimissaan mestari-kisälli -kulttuuri. Vanhat konkarit opettivat nuorempia ja kelpuutus esim. Drakenin jarruvarjon pakkaamiseen toteutettiin näyttöperiaatteella. Opettaja näytti ensin, miten homma tehdään, sitten oppilas näytti opettajalle, että hän osaa. Nykyisin kaiketi järjestettäisiin viikon kurssi, johon pitäisi varata tilat tietojärjestelmällä, pyytää vieraileva opettaja, laatia asiaa koskeva käsky jne. Hohhoi.

Onhan seuranta ja tilastointi paikassaan hyvä juttu, mutta on se vaan niin naurettavaa, että lekohallissa työn tukkona olevaa parviautoa ei voi siirtää vain siksi, kun ei ole siihen kelppareita. Lekoa ei voi hinata kiitoradan poikki, jos ei ole käynyt radioliikenne- ja maaliikennöintikurssia. Voi prkl.

Taidanpa laatia esityksen, jonka pohjalta esikunta (ehkä) sen hyväksyttyään laatisi käskyn, jolla valtuutettaisiin maalaisjärjen käyttö.

Työtä, jolla on merkitys...?

Kurssiaikana tutustuttiin sotilaselämän eri puoliin melko laajasti.
Erään koulutuspäivän aiheena oli pioneeritoiminta. Lentotukikohdan alueelle kun
saattaa erikoisjoukkojen toiminnan seurauksena tai lentokoneesta pudotettuna ilmaantua erinäisiä ikäviä paukkuja. Koulutuksen tarkoituksena oli antaa yleiskäsitys erilaisista miinoista yms jottei ihan kaikkia purnukoita mene potkiskelemaan.

Sokerina pohjalla oli miinojen ym. panosten etsintä käsin. Pari metriä kanttiinsa olevalle alueelle oli kätketty muutamia (harjoitus)miinoja, joista jokunen oli ansoitettu pienellä paukulla niin, että varomaton sorkkiminen aiheutti pienen paukahduksen ja hätäiselle miinanraivaajalle sydämentykytystä.

Tilannehan oli kokemattomalle tosi jännittävä. Kyllä siinä hermot olivat pinnassa, kun alkoi ohjeiden mukaan varovasti aluetta käydä läpi. Tosi varovasti. Aikaa kului ja oli pakko kysyä, että olenkohan nyt liiankin varovainen.
   "Tosipaikassa on kysymys omasta terveydestä. Voiko siinä liian varovainen olla?" kysyi puolestaan kouluttaja. Niinpä sitten jatkoin pakertamista. Aika kului, enkä löytänyt mitään. Virka-aikakin alkoi loppua ja kouluttaja vilkuili kelloaan. Lopulta oli pakko myöntää, etten löytänyt mitään. Kouluttaja tuhahti ja otti lapion. Vailla huolen häivää hän sitten kaapi lapiolla alueen ristiin rastiin, ensin pikaisesti, sitten syvemmältä - turhaan.
Päätään pyöritellen hänkin joutui toteamaan, ettei alueella ollutkaan mitään löydettävää. Kouluttaja oli hämmentynyt ja minä närkästynyt. Ei voinut olla muistamatta taannoin telkkarissa pyörineitä mainoksia työstä, jolla on merkitys...

Arveluttavaa mainetta?

Kilpailuyhteiskunnassa kun elämme, on myös työpaikalla ammattiryhmien välillä pääosin leppoisaa naljailua siitä, ketkä oikeastaan ovat parempia kuin muut. Tämä pätemisen tarve iskostettiin mieliin jo koulutusaikana, kun jokainen opettaja opetti mielestään tärkeintä osa-aluetta. Moottoriopin tunnit olivat tärkeimpiä, kun ilman moottoria koneet eivät lennä. Asejärjestelmien tunnit olivat tärkeimpiä, koska ilman asejärjestelmää hävittäjä on pelkkä kallis yhteyskone. Avioniikkajärjestelmien tunnit olivat tietenkin tärkeimpiä jne jne.

Kerran sitten taas virisi keskustelu kunkin alan asiantuntijoiden tarpeellisuudesta. Aseasiantuntija valitti työmääräänsä, sen tärkeyttä ja henkilöstön puutetta.
  "Sinuna pitäisin pienempää suuta", tokaisi eräs kollega.
  "Ja minkähän takia?" penäsi aseguru.
  "No etkö ole sen vertaa uutisia seurannut? Aina kun jossain maailmalla tapahtuu jotain pahaa, niin asemiehet ovat aina asialla. Tekevät vaikka mitä terroritekoja. Runko- ja konemiehet eivät sellaiseen rupea. Eivätkä edes sähkärit!""

Rekrytointia ja mielikuvia

Kaikkihan tuntevat lentäjät, nuo ilmojen sankarit. Mutta kovin moni ei noteeraa maahenkilökuntaa, jonka työpanos tarvitaan nostamaan pilotti taivaalliseen maisemakonttoriinsa.
Samanlaiseksi pariksi voidaan ajatella kirurgit ja sairaanhoitajat. Kirurgi ei yllä parhaaseen suoritukseen ilman sairaanhoitajia. Muitakin esimerkkejä varmasti löytyy. Jotkut ammatit nyt vaan ovat seksikkäämpiä kuin toiset.

No. Olisiko rekrytoinnin puolella parantamisen varaa? Pystyyhän poliitikkokin puunaamaan ryvettynyttä imagoa PR-ammattilaisten avulla.

Hoksasin kaupassa erään DVD:n jota voisi huumorimielessä käyttää mekaanikkojen rekrytointijulisteessa.
"Tule työskentelemään lentotekniikan parissa" kuulostaa yhtä houkuttelevalta kuin kylmä kaurapuuro.
Vaan jos ammattinvalintamessuilla lyötäisiin kehiin jokin oheisen leffajulisteen tapainen tuotos, niin
voisiko tilanne olla toinen...?

Kaikn kaikkiaan osuvasti sanottu - Someone has to fix the problems...

Arvostusta eli rispektii

Viime vuosituhannen viimeisillä vuosikymmenillä lentoteknisen työn kivijalan muodostivat vanhat ylivääpelit ja sotilasmestarit. Nuo konkarit olivat useimmiten tehneet koko työuransa käytännön työtä koneiden parissa platalla. He tiesivät niksit ja konstit ja jakoivat tietämystään eteenpäin nuoremmille.
Heitä arvostettiin varauksetta.

Vaan kuinkas on nyt. Tulee sellainen mielikuva, että mekaanikon työuran tulee mahdollisimman nopeasti edetä kurssien ja opiskelun kautta jonnekin toimistoon pöydän ääreen, pois käytännön työstä. Toimistoon kahlittujen tilalle otetaan sitten uutta, nuorta työvoimaa eli sopimussotilaita. Sen huomaa, kun käy jossain joukko-osastossa pidemmän tauon jälkeen. Kovin on nuorta porukkaa pyörimässä laivueessa eikä vanhoja tuttuja juuri ollenkaan.
Tällaiseen toimintamalliin on menty. Siinä on mielestäni se perustavaa laatua oleva vika, että vähitellen kaikki vanhat asiantuntijat poistuvat käytännön työstä.

Kerran oltiin parin vanhemman kollegan läksiäisissä. Puheita pidettiin ja muistolahjoja annettiin. Kiitokset olivat vuolaat, vaikka toinen lähtijöistä olikin ajoittain saanut rajua kritiikkiä suorapuheisuutensa vuoksi. Hän kun ei kumartanut natsoja, vaan puhdasta ammattitaitoa.
    "Taas se nähdään", kuiskasi eräs työkaveri.
"Ihminen on hyvä ja sitä kiitellään vaan eläkkeelle lähtiessä tai kun se kuolee."

Karu toteamus, mutta valitettavasti tosi. Ehkä olisi aika muutokselle ja antaa tilaisuuden tullen kiitosta ihan vaan muutenkin. Ennen sitä eläkettä ja kuolemaa.

Koolla on merkitystä

Ei ole olemassa liian tiukkoja pultteja -  on vain liian heiveröisiä työkaluja

Kokeilua ja testausta

Sattuipa kerran niin, että joku tulosti internetistä hauskan kuvan, niin kuin työpaikoilla tapana on tehdä.
Kuvassa F4 Phantom lensi jossain meren yllä ja etuohjaamon kuomua vasten oli painautunut mikäpä muu kuin paljas takapuoli. Periamerikkalainen ilmiö, joka kyllä useimmiten ilmenee highwaylla auton ikkunassa.

Kuva kiersi kädestä käteen ja sille naureskeltiin. Alkoi kiivas väittely siitä, voiko kuva olla aito. Enemmistö uskoi kyseessä olevan pelkkä photoshoppauksella aikaansaatu trikkikuva. Eräs kollega oli kuitenkin vahvasti sitä mieltä, että kuva on aito.
   "No ei varmasti ole aito! Eihän siellä kabiinissa mahdu riisuutumaan", sanaili eräs.
   "Ja varmana mahtuu!" oli sankarimme järkähtämätön mielipide.
   "Se on kolkyt sekkaa ja hanuri on pleksissä!"  Ja eihän moista uhoa voi seurata muu kuin näyttö. Ja toden totta, mies piti sanansa. HN:n ohjaamosta näkyi jonkin ajan kuluttua jotain ihan muuta kuin pyöreät kasvot.

Siihen en ota kantaa, onko Phantomin ohjaamo tilavampi kuin Hornetin. Enkä siihen, oliko tuo Phantomin hanurikuva aito. Mutta sen tiedän, etten tuon yhden kaverin kanssa lyö mistään vetoa. Koskaan.

Tarpeellista tavaraa?

Otsikossa ei nyt viitata Stephen Kingin kirjaan (Needful things), vaan omaan morkkikseen.
Kun pakkosiirron aiheuttaman muuton jälkeen tuli käytyä läpi varastossa lojuvia muuttobanaanilaatikoita, ei voi kuin ihmetellä, mitä kaikkea sitä on raahannut mukanaan ja vielä maksanut kuljetuksesta.
Laatikollinen sekalaisia polkupyörän varaosia. Saavat pikaisesti uuden kodin metallinkeräyssäiliössä.
Salkullinen sekalaisia romppuja ja levykkeitä, joilla on joskus herätelty henkiin jotain tietokonetta. Nykykoneissahan ei edes ole enää korppuasemaa. Roskiin.
Ja samaa rataa jatkui iltapäivä paahtavan kuumassa varastossa. Kaikki ei toki mennyt roskiin, mutta kaiken kaikkiaan selkeni huomattavasti oma ajatusmaailma sen suhteen, mikä on todella tärkeää ja mistä voi luopua.

Ehkäpä kaikkien pitäisi toisinaan muuttaa. Tai ainakin vakavasti miettiä asioita ja niiden tärkeysjärjestystä.

Mekaanikko marketissa

Kuten jo aikaisemmin on tullut mainituksi, mekaanikko ei muutu virka-ajan päättyessä tavalliseksi mattimeikäläiseksi, vaan tietynlainen asenne teknisiin vempaimiin ja niiden toimintaan (tai toimimattomuuteen) kulkee aina mukana. Onko se sitten siunaus vai kirous, onkin jo ihan toinen juttu.

Kun lapset olivat tietyssä iässä, oli ihan ehdottomasti isossa marketissa aina saatava sellainen autonnäköinen ostoskärry. Siellä oli sitten tenavien mukavampi olla ja kestää ostosmatkailun tylsyys. Toisinaan nuo kärryt olivat ns. kiven alla, sillä niitä ei ollut yleensä montaa ja halukkaita käyttäjiä taas oli. Siis monta.

Kerran eräs ostosmatka oli alusta asti vaikea. Ensin ei meinannut millään saada sitä lasten suosikkikärryä. Ostoslista oli jäänyt kotiin ja puolet ostoksista unohtui. Oli turkasen kuuma ja kassoilla hirmuisen pitkät jonot. Tenavat nahistelivat koko ajan. Pinna kiristyi.

Pitkän kassajonotuksen jälkeen vaimo lähti lasten ja ostosten kanssa autolle ja minä palauttamaan autokärryä marketin toiseen päähän. Nykymarketit sen kuin kasvavat, eikä kärrykatokseen ollut ollenkaan lyhyt matka kassoilta. Ellei kärryssä olisi ollut 2-eurosta panttina, olisin empimättä jättänyt sen johonkin sopivaan paikkaan. Ja mitäpä huomasin kärrypaikalla? Autokärryjen säilytyspaikka oli siirretty aivan toiseen päähän markettia! Tavallisten kärryjen lukon vastakappale oli tyystin erilainen, joten autokärryä ei voinut jättää tavallisten kärryjen jatkeeksi. Joten ei kun kävelemään. Eikä tietenkään sillä kertaa kukaan tullut kyselemään, olisivatko kärryt vapaana.

Viimein saavuin oikeaan paikkaan ja työnsin lukon vastakappaleen paikalleen. Ja mitä tapahtui? Ei mitään. Lukko oli jumissa. Yritin kiskoa olemattomilla kynsilläni kolikkoa kolostaan, turhaan. Kun ne olemattomatkin kynnet olivat taittuneet pari kertaa, meni niin sanotusti käpy kondensaattoriin. Hihat paloi ja käämit kärähti.
Itsekseni kohtuullisen kuuluvasti kiroillen otin monitoimityökalun taskusta, heilautin pihdit esiin terävällä ranneliikkeellä ja riuhdoin kolikon lukostaan niin, että koko kärry heilui ja rämisi. Siinä sitten seisoin, hullun kiilto silmissä, naama hikisenä ja kolikko pihdeissä.

Aivan takanani seisseen lapsiperheen ilmeet kattoivat koko tunneskaalan,
syvästä pahennuksesta puhtaaseen pelkoon.

Vaikea tapaus

Vaikka useamman kuin yhden huoltopaikan seinällä komeileekin taulu, jossa mainitaan,
että "Ihmeitä teemme hetkessä, mahdottomat asiat vievät vähän kauemmin aikaa",
tulee toisinaan eteen erittäin haastavia tapauksia. (Huomaa, etten sano mahdottomia)

Helpoimpia tapauksia ovat tietysti ne, joissa on selkeä vika, jonka korjaamiseen on olemassa selkeät toimenpiteet.

Mutta ne haastavat tapaukset... Joskus pajalle tulleessa koneessa on vikarin mukaan vika, joka ei ilmene aina, ja kun ilmenee, niin joka kerta hieman eri tavalla. Siinä ei sitten voi koskaan olla aivan varma, että onko korjaustoimenpide ollut sataprosenttisen oikea ja tehokas, vai jäikö vika juuri silloin esiintymättä. Säädetään sieltä, vaihdetaan tuo osa ja testataan. Toimii, hienoa. Ja sitten sama kone tulee seuraavana päivänä takaisin korjaamolle, saman vian takia. Ja sama aavejahti jatkuu taas. Korjataan oireita eikä varsinaista syytä. Kierre voi jatkua jonkin aikaa, ennen kuin osutaan napakymppiin. Kyse ei ole ammattitaidon puutteesta, vaan monimutkaisten järjestelmien herkkyydestä.

Kerran metsästettiin erään koneyksilön radiovikaa. Ensin vaihdettiin rutiininomaisesti vikaherkimmät laitteet. Vika vaikutti ensin korjaantuneen, mutta onneksi ennen koneen luovutusta huomattiin, ettei niin ollutkaan. Tutkimista jatkettiin ja jonkin ajan päästä oli vaihdettu lähestulkoon kaikki radiojärjestelmän osat. Alettiin mennä yhä syvemmälle. Luettiin kaavioita ja pähkäiltiin. Tarkastettiin mittaamalla koneen johdotuksen kuntoa. Yritettiin keksiä, voiko jonkin muun järjestelmän vika heijastua radioihin. Homma meni harvinaisen teoreettiseksi ja tieteelliseksi. Meinasi jo usko loppua.

Kuinka ollakaan, joukko-osaston sotilaspastori oli käymässä korjaamolla.
Ehdotin leikilläni telakkapomolle, että pitäisiköhän pyytää pastori siunaamaan kone.

"Mikäs siinä, siitä voisi olla apuakin", vastasi pomo vakavalla naamalla. Sitten hän jatkoi virnistäen:
"Mutta SINÄ saat sitten kyllä kirjoittaa korjausselostuksen ja kuitata sen!"

Mies kun tulee tiettyyn ikään...

Tässä eräänä päivänä allekirjoittanut lassottiin puuttuvaksi jäseneksi koekäyttöporukkaan.
Koekäyttöpaikalla oli jo kone paikallaan ankkuroituna ja viimeisiä testilaitteiden piuhoja sommiteltiin paikoilleen.
Ryhmässä on aina käyttäjä tai kaksi, riippuen konetyypistä. Käyttäjä istuu pilotin paikalla ja käyttää konetta valvojan antamien ohjeiden mukaan. Valvoja istuu äänieristetyssä valvomossa tietokoneen ääressä. Hän antaa ohjaamoon käskyt erilaisista toimenpiteistä ja tekee koekäytön tietoteknisen kikkailun. Säätäjä tekee koneelle käytön aikana tarvittavat säädöt. Tarkastaja valvoo koko käyttöä.

Tässä tapauksessa muut jakkarat oli jo miehitetty ja minulle osoitettiin ohjaamopaikkaa. Kun minut oli napattu paikalle yllättäen, olin lievästi pihalla tilanteesta. En tiennyt, minkälainen käyttö oli kyseessä, huollon vai vikakorjauksen jälkeinen jne. Kaiken lisäksi minun oli käsketty tunnin päästä olla terveysasemalla vuositarkastuksessa. Seisoin vähän epätietoisena koneen vieressä. Vilkuilin kelloa ja kysyin, mikä käyttö oli kyseessä ja kauanko se kestäisi. Kollega ymmärsi (tahallaan) kysymykseni väärin ja virkkoi rauhallisesti:
   - Kestää se sen aikaa, että käy vaan kusella. Alat sääkin meinaan olla jo siinä iässä...

Laki puolustusvoimista, pykälä 41

Tämän otsikko olisi hyvin voinut olla vaikkapa "Mekaanikko muuttaa", mutta loppujen lopuksi tuo "Laki puolustusvoimista jne" on sopivampi, koskapa juuri se nimenomainen lainkohta on syy siihen, että taas kerran on otettava vuoteensa ja käytävä sinne, minne päälliköt (prepaid?) käskevät.

Virkakoneistolla on siis lain suoma valta pakottaa sotilashenkilö vasten omaa tahtoaan siirtymään johonkin tiettyyn tehtävään jollekin paikkakunnalle. Siinä ei kysellä, miten mahtaapi perhe suhtautua asiaan. Virkakoneisto ei ota huomioon sitä, että pakkosiirto ei koske ainoastaan kyseistä virkamiestä, vaan koko perhettä. Lapsia, jotka joutuvat ties kuinka monennen kerran sopeutumaan uuteen kouluympäristöön ja hankkimaan uusia kavereita. Vaimoa, joka joutuu ehkä jättämään työpaikan, sitä ensin pitkän aikaa odotettuaan ja etsittyään.

Ja kun koneiston rattaat ovat pyörähtäneet, on tilannetta liki pitäen mahdotonta muuttaa. Aikuisten oikeesti Mission impossible. Sikäli surullista, koska koneisto ei ole erehtymätön. Virkakoneisto muodostuu ihmisistä ja ihmiset ne vasta virheitä tekevätkin. Niitä ei kuitenkaan tunnusteta eikä huomioida. 

Tässä vaiheessa ei kuitenkaan voi muuta kuin elää asian kanssa.
Hyvä juttu on se, että näin vanh...kokenut mekaanikko muuttaa nyt pakon edessä vihoviimeisen kerran.
Seuraavan kerran muuttoauto suuntaa omien, ei sotavaltion käskyjen mukaan. Ja toisekseen, tästä aiheesta saa todella hyvän kirjan (aloitettu jo). Siinä asiassa on kyllä miinuksena se, ettei sitä todennäköisesti uskalla julkaista ennen alanvaihtoa. Sen verran raakaa on todellisuus kuivan asiakirjatekstin takana.

Yksi neljästä

Kerran istuttiin taas kahvipöydässä. Neljä jämerää mekaanikkoäijää nauttimassa mukeista mustaa virkistystä kahdentoista minuutin lakisääteisellä tauolla.
Yksi selaili jonkun kahvioon tuomaa iltapäivälehteä. Eräällä sivulla komeili iso otsikko, jonka mukaan 25% suomalaisista on rakastunut työtoveriinsa.
"No niin..." totesi mies, taitteli lehden kiinni ja katsoi tuimasti vuorotellen muita pöydässä istujia.
"Antaas kuulua, kuka se tässä pöydässä on ?!"

Puhutko mekaanikkoa?

Kuten useimmilla teknisillä aloilla, myös lentokoneiden maailmassa puhutaan ihan omanlaistansa kieltä, joka ei välttämättä ihan helposti aukene ulkopuolisille. Vanhan kaluston aikaan oli töissä hyötyä venäjän tai ruotsin taidosta. Nykyään tarvitaan enimmäkseen englantia tai "finglishiä", omalaatuista sekoitusta suomesta ja lontoon murteesta. Kerran eräässä kyselyssä piti ilmoittaa, mitä kieltä työtehtävissään pääasiassa tarvitsee. Kollega laittoi vastaukseksi ainoastaan "ruskeaa", mutta ei puututa siihen nyt tämän tarkemmin.

Syyni (= kierto)        = Koneen aamutarkastus, mekaanikon jokapäiväistä näkkileipää
Pallit                        = Lisäsäiliöt, yleensä molemmissa siivissä, HN:ssa voi olla yksikin
                                   keskellä
Ysimaikki                = IP-ohjus 9M
IP-ohjus                  = Infrapunaohjus, hakeutuu kohteen lämpösäteilyyn
Nakki                       = työtehtävä
Apinanpaska            = erityisen sitkeää ja tahmeaa vaseliinia
HN, Heikki-Niilo    = Hornet
Komposiittipossu    = Hornet
Höyry-Hawk          = HW, jota ei olla vielä modernisoitu, voidaan tuntea myös määritteellä
                                  "vintage"
Ryssä                     = MiG
Pakki                     = Työkaluvaunu
Poltsikka                = Polttoaine
Asejumala              = Asejärjestelmän asiantuntija, voidaan tuntea myös määritteellä "Guru"
Orjamarkkinat        = Henkilöstöalan neuvottelupäivät, joilla päätetään mekaanikkojen(kin)
                                 pakkosiirroista
Telakka                 = Huoltopaikka korjaamolla
Platta, platsi           = Lentokoneiden seisontapaikka
Unimokki              = Unimog-hinausauto, tunnetaan myös nimellä okki-vokki-unimokki
Kirgiisinsperma      = Tahmeaa, paksua vaseliinia. TODELLA inside-juttu, käytössä yhdellä
                                 tietyllä HN-huoltopaikalla.

Normipäivä

Lentokonemekaanikko korjaa ja huoltaa lentokoneita, se lienee selvää. Mutta millainen onkaan ns. normipäivä.
No, sellaisia ei välttämättä kovin usein kohdalle satu, sillä kaikenlaista yllättävää voi sattua ja yleensä niin tapahtuukin.

Mutta kuvitellaan, että asiat menisivät jonakin kauniina päivänä suunnitelmien mukaan.
Työpäivä alkaa 7.30. Silloin jaetaan päivän tehtävät. Jakotapa vaihtelee joukko-osaston ja työpisteen mukaan. Jossain pidetään joka aamu tehtävänjako, mutta esim. korjaamoilla yleensä katsotaan jostain taululta, mikä kunkin päivän tehtävä on. Muutenkin korjaamoilla tehtävät ovat pidempiaikaisia kuin laivueessa. Huollossa kun pyritään pitämään samalla koneella mahdollisimman muuttumaton miehitys alusta loppuun saakka. Laivueissa työskentely on hektisempää ja kaikenlaista odottamatonta yleensä ilmaantuu päivän aikana.

Eikä se päivä yleensä tosiaan pelkästään ruuvatessa kulu. Melko säännöllisesti porukalle sälytetään erilaisia koulutus- ja opetustehtäviä, jotka eivät ole mitään läpihuutojuttuja. Asiat pitää osata, jotta niitä voi opettaa. Pitää valmistella tunteja, kasata opetusmateriaali jne.

Kun päivä on puolessa, syödään. Korjaamoilla säännöllisesti, laivueissa silloin kun ehditään. Työpäivä loppuu klo 16 maissa. Paitsi päivystäjillä, jotka tulevat töihin ensimmäisinä ja lähtevät yleensä viimeisinä.

Nykypäivän suuntaus on se, että laivueessa harvoin korjataan mitään isompaa vikaa. Tulosta on tehtävä eli lentotunteja tuotettava. Vikakoneet tuupataan korjaamolle ja (jos on) ehjä kone otetaan tilalle lentämään.
Sama suuntaus on sitten korjaamollakin. Kaikkein suurimmat huollot tehdään useimmiten tehdashuoltoina ja vain harvoin omalla korjaamolla. Kai joku on onnistunut piirakkakuvioita tulkitsemaan siten, että tämä on hyvä systeemi. Omasta -ja monen muunkin mielestä- tässä kustaan omille nilkoille kautta koko suoritusportaan. Ammattitaidolla kun on tapana kadota, jos sitä ei käytetä.

Fantasiaa

Kerran piti opastaa vastatulleita apumekaanikkoja käytännön työhön.
Totuushan on, että AUKilla varusveijarit saavat vasta teoreettisen pohjan lentokonetyöhön.
Joukko-osastoissa aloitetaan käytännön työt aivan perusteista. Esitellään työskentelytilat, käydään läpi turvamääräykset jne. Käytännön työt aloitetaan usein täytöistä. Mitä lajia laitetaan mistäkin täyttöaukosta.
Allekirjoittaneen osalle tuli näyttää käytännössä HW:n tankkaus.
Luukku auki, liittimen kansi auki. Tankkauskytkin täyttö-asentoon. Maadoitus tankkiautosta koneen kylkeen.
Siihen asti meni mallikkaasti. Mutta tankkausletkun liitin ei ruvennutkaan loksahtamaan paikalleen koneen kylkeen. Homma meni pahemman sortin nysväämiseksi. Otin liittimen uudestaan irti. Käänsin eri asentoon. Räpläsin ja nysväsin. Hiki alkoi nousta otsalle. Apumekaanikot katsoivat ähellystä ja alkoivat varmasti jo epäillä koko homman onnistumista.
Otin letkun vielä kerran irti. Katselin oikkuilevaa liitintä. Sitten rysäytin sen kerralla paikalleen, käänsin lukkoasentoon ja avasin linjan polttoaineelle. Tankkauksen alettua pyyhin hikeä otsalta ja totesin opetuslapsille:
"Jos ei homma meinaa onnistua, niin sulkekaa silmät ja kuvitelkaa tankkaavanne Hornettia.
Tepsii meinaan joka kerralla."

Vieraalla tontilla

Ystäväperheen isäntä kysyi tässä taannoin, että olisiko iso homma vaihtaa Toyota Corollan kansipahvi.
Vastasin, että ei kai se nyt ihan mahdoton ole.
Seuraava kysymys oli, haluaisinko auttaa siinä hommassa.
No, mikä ettei, vastasin.
Vähän kyllä hirvitti, sillä edellisestä vastaavasta "rojektista" on kohdallani kulunut ainakin 15 vuotta.
Tuolloin vaihdettiin parkkipaikka-asennuksena Fiat Unoon kansipahvi. (Motti lakkasi toimimasta ensimmäisen startin jälkeen, mutta ei nyt puututa siihen)

Kun itse saavuin paikalle, oli ilmanputsari ynnä muuta tiellä olevaa jo purettu pois. Melko lyhyen ähräämisen jälkeen saimme nostetuksi konehuoneesta pois kannen, jonka kyljessä yhä killui imusarja-kaasari-yhdistelmä.
Pikainen tiivistepintojen putsaus ja uusi tiiviste paikalleen.

Internetin ihmeellinen maailma tarjosi asennuksen eri vaiheissa tarpeellista tietoa mm. kansipulttien momentista ja kiristysjärjestyksestä.

Pari kertaa piti kilauttaa kaverille, kun vastaan tuli sellaisia käytännön karikoita, joiden kiertämiseen kokemus oli parempi apuväline kuin netti tai kirjatieto.


Vaan sitten tuli vastaan sellainen tenkkapoo, jota ei edes netti ratkaissut.
Kun asennuksen alkaessa oli hammashihnat sun muut saatu irti ja paiskattua sivummalle siitä häiritsemästä, piti jostain saada ajoitusohjeet. Siinäpä ei netti pystynyt neuvomaan. Ainakaan meikäläisen googlaustaidoilla. Kaikki linkit veivät jonnekin pahuksen asiantuntijoiden keskustelupalstoille, missä kommentit olivat luokkaa "No Corollan kannen nyt osaa ajoittaa kuka vaan". Mutta kun eipä vaan osaa!
Päivä alkoi olla lopuillaan ja kylmä, joten päätettiin kasata irto-osat pellin alle suojaan ja jatkaa seuraavana aamuna.

Kotimatkalla hain kirjastosta pari Toyotan korjausopasta ja kas kummaa, ajoitus tosiaan olikin melko yksinkertainen juttu.
Siis kirjan mukaan.
Oikeassa maailmassa jouduin löysäämään kantta varmaan kolme kertaa, ennen kuin kaikki palikat olivat paikoillaan oikeassa järjestyksessä.

Loppujen lopuksi auto oli kasassa ja jopa kävi. Vähän röpötti ja nyki, mutta kaveri sanoi sen kyllä hoituvan sytytystä säätämällä.

Seuraavalla viikolla auto kuulemma vietiin oikealle korjaajalle. Syystä ei ollut puhetta.
Mitä tästä opimme? Suutari pysyköön lestissään ja lentokonemekaanikko omalla tontillaan, platalla lentokoneiden parissa.

Varoittava esimerkki / Be warned!

Näin voi käydä, jos kajoaa vierasmaalaisiin lentokoneisiin!
Ja jos ei lopeta ajoissa, voi mennä näkö!

This might happen if you fix foreign aircraft!
And if you keep doing it, you'll go blind!

Turhia huolia

Kerran piti HW:n huollossa muiden tehtävien lisäksi vaihtaa korkeusperäsin. Ei nyt sinänsä kovin ihmeellinen homma, mutta kun kone oli tunkeilla, niin korkeusperäsimen päällä hääräillessä lattia näytti olevan huolestuttavan kaukana. Telakkapomo kyllä muisti kieltää putoamasta eli työsuojelupykälät oli täytetty.

Kun uusi peräsin oli paikallaan ja kaikki asiaankuuluvat varmistukset valmiit, keräilin työkaluja pakkiin ja huikkasin alhaalla työskentelevälle tarkastajalle, että mitenkähän täältä lainkaan pääsee alas.
   - Kyllä sieltä pääsee, tuli vastaus varmalla äänensävyllä.
   - Vai oletko muka koskaan nähnyt koneen pyrstön päälle nääntynyttä mekaanikkoa?
(Itse asiassa odotin jotain lohduttavaa kommenttia siitä, että kyllä alaspäin aina pääsee, painovoima on keksitty sitä varten, mutta lohduttihan se tuokin vastaus...)

Niin mitä olikaan tapahtunut?

Kun koneeseen tulee vika, lentäjä tekee vikailmoituksen, jonka perusteella mekaanikot sitten rupeavat korjauspuuhiin. Mitä täsmällisempi vikailmoitus, sitä helpompi vikaa on lähteä paikallistamaan. Toisinaan, varsinkin nuorempien lentäjien laatimien vikailmoitusten kohdalla, on pakko ottaa pilotti langan päähän ja kysyä, että mitä lennolla oikeastaan oli tapahtunut. Sen verran epämääräisiä ovat sepustukset.

Mutta olihan niin toki ennenkin. Ja jopa erittäin kokeneiden lentäjien kohdalla.
Yleensä kielikukkasten osuessa kohdalle otettiin kuskien kämppään kaiutinpuhelinyhteys ja
puitiin asiaa julkisesti, kaikkien iloksi.

Esimerkiksi näin: Vikailmoituksessa saattoi lukea yksinkertaisesti: "Generaattori putosi lennolla".
Kyllähän sen ymmärsi, että generaattori oli jostain syystä kytkeytynyt irti ja lakannut tuottamasta vaihtosähköä, mutta eihän sitä voinut olla ottamatta taas yhteyttä.
   -Sulla oli generaattori pudonnut lennolla?
   -Joo, niin teki.
   -Satuitko yhtään huomaamaan, minne päin se putosi?

Tai: "Tähtäin ei näkynyt lennolla". Pilotti tarkoitti, että todennäköisesti tähtäimen lamppu oli palanut, jolloin tähtäinkuviota ei näkynyt. Mutta taas näpyttelemään kaiutinpuhelinta.
   -Et nähnyt tähtäintä lennolla?
   -En. Lukeehan se siinä vikarissa.
   -Pitäisköhän sun mennä optikolle? Vai tarkoititko sittenkin tähtäinkuviota?
    (Tähtäin on sen verran iso härveli siinä naaman edessä, että sitä on todella vaikea olla näkemättä.)

Ja vielä yksi, vaihteeksi mekaanikkojen tekemä:
Liuottimien ynnä muiden kemikaalien kanssa työskennellessä yleensä pidetään ohuita suojakäsineitä, samantapaisia, kuin sairaaloissa. Jostain syystä yhden paketin käsineet olivat susikappaleita lähes kaikki. Yksi toisensa jälkeen käsineet repesivät riekaleiksi, kun niitä yritti laittaa käsiinsä.
Kollega kyllästyi ja alkoi naputella lyhyttä ja ytimekästä vikailmoitusta käsineistä:
"Käsineet hajoavat käteen vedettäessä."
Naputeltuaan ilmoituksen hän ilmeisestikin luki sen vielä ajatuksella ennen lähettämistä, koska hän remahti raikuvaan nauruun. Vikailmoitusta ei koskaan lähetetty virallisesti eteenpäin, mutta sen raakaversio hymyilytti pitkään telakan seinällä.

Wanhat hyvät ajat Oulunsalossa

Jostain syystä juuri ilmamaaliammuntaleireillä Oulunsalossa porukan inspiraatio puhkesi kukkaan, ainakin mitä pilailuun eli jullikoiden tekemiseen tuli.
 Tässä muutamia mieleen jääneitä helmiä.

Raskas polkupyörä
Kerran eräs johtohahmo toi rahdin mukana Oulunsaloon oman polkupyörän, jolla hän suihki
alueella valvomassa toimintaa ja hoitamassa omia tehtäviään. Jostain syystä jullikkatutka lukittui tähän nimenomaiseen henkilöön. Sopivan tilaisuuden tullen kyseinen fillari otettiin käsittelyyn ja sen laakereita kiristettiin parin ähkäisyn verran. Suihkimisesta katosi välittömästi suurin nopeus ja turha hupiajelu väheni selvästi. Ja kun laakereita myöhemmin kiristettiin isommalla jatkovarrella vielä lisää, joutui pilan kohde ponnistelemaan seisaallaan ajaen pienimmätkin nousut. Lopulta hän äkkäsi, mistä oli kyse, eikä osannut ollenkaan arvostaa vaivaa vaatinutta pilaa.

Kioski
Samainen johtohahmo joutui toisenkin pilan kohteeksi, en tosin muista, tapahtuiko tämä peräti samana vuonna.

Vaikka päivät olivat pitkiä, riitti joillakin aina virtaa lähteä tutkailemaan Oulun yöelämää.
 Jullikan kohteeksi joutunut johtohahmo oli varhaisen nukkumaanmenon kannattaja ja jaksoi aina nalkuttaa yöjuoksun harrastajille.
Kohdehenkilö yöpyi yksinään pienessä toimistokontissa platan reunalla. Eräänä yönä hän heräsi toistuvasti, kun oveen ja seiniin paukutettiin. Kun hän tokkurassa avasi oven, kyseltiin häneltä kerran toisensa jälkeen olutta tai syötävää tai molempia. Kyselijät hätisteltiin tiehensä niska-takalisto-ottein, värikkäiden ilmaisujen saattelemana.
Vasta aamulla kohteelle selkisi syy yöllisiin häiriöihin.
Parakin seinään oli kiinnitetty koko seinän mittainen itsetehty mainos:
KIOSKI  OLUTTA JA PIKKULÄMPIMIÄ

Haudattu polkupyörä
Polkupyörä on tarkemmin muisteltuna ollut useammassakin jullikassa mukana.
Tässä versiossa eräs päällikkö löysi aamulla polkupyöränsä varsin ikävästä paikasta -
kusiojaan haudattuna. Sarvet ja satula vain törröttivät kosteasta hiekasta.
Primitiivireaktiosta toivuttuaan miekkonen huomasi, että hiekassa tosiaan olivat vain sarvet ja satula pystyssä törröttämässä. Koko fillaria ei ollut haudattu, vaikka siltä erehdyttävästi näyttikin.

Wanhaan hyvään aikaan Oulunsalossa käytiin harjoittelemassa tasan joka vuosi ja siellä oltiin pyöreä viikko.
Se oli ammattitaidon kannalta tärkeä rautaisannos sekä mekaanikoille että lentäjille. Oikeiden ammusten, ohjusten ja rakettien kanssa kun ei kovin usein operoida.

Toista on nyt. Kun viimeksi olin Oulunsalossa vuosien tauon jälkeen, harjoitus oli rypistetty kolmeen päivään. Majoitustilat ja sauna olivat molemmat uutta ja hienoa, mutta kaikki muu olikin sitten huonoa.
Vanhasta leirihengestä ja tunnelmasta ei ollut tietoakaan.
Ennen kiersi päivän aikana ostoslista ja kerättiin rahat. Jossain vaiheessa hankintaryhmä teki ostosmatkan lähikauppaan. Kauppias opasti tavallisesti tukikohdan lava-Dodgen kaupan taakse, missä lastaussillalta oli kätevää nostella makkara- ja olutlaatikot kyytiin. Eihän kukaan itseään änkyrään aikonutkaan juoda. Pari olutta saunan jälkeen makkaranpaistonuotiolla kuului asiaan.

Viime reissulla Oulunsalossa totesin, että vanha, aikoinaan kivistä rakennettu nuotiopaikka oli korvattu arkisella betonirenkaalla. Eikä sitäkään saanut käyttää, metsäpalovaaran vuoksi. Mukamas. Vanhoina hyvinä aikoina nuotio tehtiin, oli kuivaa tai ei. Istuttiin ja paistettiin makkarat ja nukkumaan lähdettäessä nuotio sammutettiin huolella. Enää ei ilmeisesti osata, koska koko rituaali on niin ankarasti kielletty. Eikä kukaan oikeastaan kai edes aikonut sytyttää nuotiota. Surullista. Eikä ollut päivän aikana kiertävää listaa kauppareissua varten, ei. Leiriltä poistettiin muistaakseni kaksi henkilöä, jotka olivat jääneet kiinni yhden oluen juomisesta. Hohhoi. Ennen viikko meni nopeasti, nyt kolmekin päivää tuntui ikuisuudelta.
Ja vielä tylsältä sellaiselta.

Roskiskamaa

Kun ruvettiin työkaluista puhumaan, niin pysytäänpä vielä siinä aiheessa.

Useimmilla meillä on jonkinlaisia työkaluja kotona.
Meisseleitä, kenties jakoavain ja niin pois päin.
Jonain päivänä ehkä huomaamme, että meisselistä onkin kärki vähän vääntynyt ja jakoavaimeen on hiipinyt pikkuisen ruostetta. Silloin ollaan valinnan edessä. Meisselin kärjen voi oikaista ja pintaruosteen puhdistaa pois jakarista. Vaan kaikki eivät välttämättä tee niin. Kun meisseli jo kerran on parhaan teränsä menettänyt, saattaa tulla kiusaus käyttää sitä väärin. Sillä kammetaan, väännetään ja hakataan, sen sijaan, että se korjattaisiin.
Ja jakari hylätään kellarin nurkkaan sen sijaan, että se puhdistamalla ja öljyämällä palautettaisiin hyvään kuntoon. Melko lyhyen ajan kuluessa molemmat työkalut nakataan roskikseen. Mitäpä niihin vaivaa tuhlaamaan. Ovat jo sen verran vanhoja ja kolhiintuneita.

Mielen valtaa karmea epäilys. Ei kai vain sama periaate ole hiipimässä työelämään?
Jos jo varttuneempaan ikään ehtineen työntekijän terveys alkaa horjua, pysähtyykö työnantaja valinnan edessä? Selvitetäänkö kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jotta työntekijä saataisiin kuntoon ja jatkamaan työuraa eläkkeeseen asti? Vai onko kertakäyttöperiaate ja laiskuus helpompi tie?
Jos työntekijä alkaa vaikuttaa vähän väsähtäneeltä ja kunnostusta kaipaavalta, saattaa tulla kiusaus valita vaivannäön sijasta helpompi tie ja hankkiutua työntekijästä eroon. Annetaan aivan tarkoituksella epämieluisimmat hommat. Pompotellaan hienovaraisesti ja tehdään selväksi, ettei työntekijä kuulu enää parhaaseen A-ryhmään.
Jonkin ajan kuluttua työntekijä todella uskoo itsekin olevansa roskiskamaa ja sanoo itsensä irti.

Karmea ajatus, mutta onneksi sellaista ei tapahdu.
Ketään ei syrjitä eikä kohdella epäoikeudenmukaisesti.
Ketään ei simputeta eikä ajeta huonolla kohtelulla nurkkaan ja työkyvyttömäksi.

Eihän...?

Top ten

Tulipas tuossa mieleeni, auton takakonttia reissun edellä peratessani, että kaikenlaista tauhkaa sitä mukanaan raahaa, vaikka vähemmälläkin pärjäisi.

Ennen muinoin tuli kootuksi vähitellen melko monipuolinen työkalupakki. Ensin oli se pelkkä pakki ja muutama rupinen lenkki- ja jakoavain. Jostain tuli ostetuksi meisselisatsi, jostain muualta vähän kattavampi lenkkiavainsarja. Jne.

Eräänä jouluna sain lahjaksi työkalusarjan. Muovisalkkuun oli siististi pakattu omiin lokeroihinsa kaikki, mitä kotimekaanikko saattaisi kohtuudella vaatia. Mutta lähtikö se ensimmäinen kalukokoelma takakontista? No ei tietenkään. Välillä tuntuu, että koko auto on enemmän työkalupakki kuin kulkuväline. Mutta eipähän tarvitse miettiä, onko meisseliä tai muuta mukana, jos sattuu tarve yllättämään.

Oikeastaan ei ollut tarkoitus listata auton takakontin sisältöä, vaan lentokonemekaanikon tärkeimmät työkalut. Välineet, joilla ne hienot värkit pidetään lentokunnossa. Lista tietysti vaihtelee konevalikoiman mukaan, mutta yritetään.

1. Mag-Lite käsivalaisin. Ehdoton ykkönen. Sillä tiirataan konetta, etsitään pudonneita ruuveja lattialta ja kolkataan tarvittaessa desantit ynnä muut agentit.

2. Varmistuslankapihdit. Ei ole lankavarmistuksen voittanutta. Kun nollakasilla teräslangalla vetää pultin tai mutterin kiinni, niin eipähän vahingossa aukea tärinästä. Kyllä jämpti on näin.

3. Tarkastuspeili taipuisalla varrella. Sillä sitä syynätään paikka ja toinenkin. Ja ne edellisellä työkalulla tehdyt lankavarmistukset.

4. Meisseli. Näitä tarvitaan aina ja monessa formaatissa. Tavallista, ristipäätä ja tri-wingsiä.

5. Lenkkiavainsarja. Ennen oli miehet rautaa ja lenkkiavainsatsit Stahlwillelta.

6. Hylsysatsi. Monessa hommassa välttämätön. Willen satsi edelleen suosikki, Snap-on huomattavasti kömpelömpi.

7. Akkuporakone ja bitch... ei kun bits-satsi. Oli ensin olevinaan miehekästä veivata luukkujen kiinnitysruuvit käsin. Vaan enpä enää rupeaisi irrottamaan HN:n moottoripeltejä pelkästään käsipelillä.

8. Momenttiavain. Näitäkin on monentyyppisiä pikkunapsuttimista kahden äijän kiskottavaan.

9. Sivuleikkurit. Sivareita tarvitaan sekä varmistuksia tehdessä että niitä purkaessa.

10. Liuotinbensaa suihkupullossa + rättiä. Ammattimies putsaa lopuksi työn jäljet. Ja onpa joskus suoritettava jonkinlaista puhdistusta jopa ennen aloittamista, että saa työkohteen esille sieltä pas... lian keskeltä.

Onhan niitä työkaluja tietysti vaikka millä mitalla muitakin. Ja päälle vielä jokaisen verstaan itse kehittelemät erikoistyökalut.

Prepaid

Tämä jutunraapale suuntautuu enimmäkseen plattaelämän ulkopuolelle, mutta sisältää (valitettavasti) aineksia aidan sisäpuoleltakin.

Taannoin televisiossa mainostettiin Prepaid-liittymiä. Tunnelmallisen musiikin soidessa naikkonen heitti sumuiselta sillalta jorpakkoon itseään sitovat kahleet lukkoineen ja avaimineen.
"Ei sitoumuksia! Eläköön vapaus!"

Kerran lähimarketin pihalla kurvaili joku rallikuningas lippa vinossa ja kahva edellä siihen malliin, että epäilin hänen ajokorttinsa laillisuutta. Tulipa silloin mieleeni, että oliko jannulla kenties Prepaid-ajokortti. Eurot tiskiin, kortti taskuun ja baanalle! Vakuutus sisältyy hintaan! Ei sitoumuksia!

Ja mitenkä tästä sitten päästään aidatulle sotilasalueelle?
No kun on pakostakin alkanut tuntua, että organisaatiossa on päällikköasemassa sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole tehtäviinsä päässeet ainakaan pätevyyden perusteella. Sen verran uskomattomia päätöksiä on nähty. Onko järjestelmään pesiytynyt Prepaid-päälliköitä?!
Ei vastuuta! Ei sitoumuksia!

Harmillista on, että organisaatio on yksisuuntainen, kuin junan vessa. Vaikka kyseessä olisi miten huono päätös, sen mukaan yleensä mennään. Päätöksen tekijä ei kehtaa myöntää möhläystään eivätkä muillakaan ole yleensä halua asettaa huonoa päätöstä tai käskyä kyseenalaiseksi. Firmasta puuttuu tietokonemaailmasta tuttu "UNDO"-toiminto. Valitettavasti. Kun huono päätös on pantu täytäntöön, kestää savun hälvenemisen jälkeen pirun kauan, ennen kuin toimintaa aletaan korjata.

Nolottaako?

Nyt mekaanikkoa kyrsii niin perinpohjaisesti, että pitää muistella vanhoja hyviä aikoja.

Kerran eräässä luolastossa, erään huollon kestäessä alettiin ihmetellä, minne kaikki sen huoltopaikan pyörälliset jakkarat olivat hävinneet. Sellainen kun on kätevä ja ihmistä säästävä värkki koneen alla työskenneltäessä. Kollega lähti etsintäretkelle ja löysikin toisesta päästä luolaa oikein jakkaroiden keskittymän. Kaveri nappasi yhden ja lähti paluumatkalle.
Pitkänhuiskeana kollega ei viitsinyt töniä jakkaraa kumarassa asennossa lattiaa pitkin ja toisaalta kantaminenkin oli vähän vaivalloista jakkaran irtonaisen työkalutason vuoksi.
Vaan löytyihän se vaihtoehtoinenkin keino. Kaveri työnsi jakkaraa ensin vinhaa vauhtia lattialla palan matkaa ja sukelsi sitten vatsalleen jakkaran päälle kyytiin. Esteettisen vaikutelman lisäämiseksi hän teki käsillään ja jaloillaan sammakkouintiliikkeitä.
Kesken parhaan vauhdin tuli luolaston ovesta sisään taas jokin vierailuryhmä vetäjänään itse komentaja. Uintimatka lopahti ennenaikaisesti ja matka jatkui asiallisesti jakkaraa kantaen.

Siitä ei saatu tietoa, millaiset tyylipisteet komentaja ryhmineen esityksestä antoi.

MECHANOn kokous...lepo vaan, tämä on vaihteeksi fiktiota

Vanha armeijan käytöstä poistettu peltihalli kökötti ankeana ja pimeänä kaupungin laidalla. Kellon lähestyessä kuutta ja alkutalven illan pimettyä halli ympäristöineen heräsi vähitellen eloon. Yksinäinen auto lähestyi hitaasti, väistellen huonoon kuntoon rappeutuneen tien kuoppia. Auto pysähtyi hallin seinustalle ja kuljettaja meni sisään. Hallin ulkovalot syttyivät. Pian alkoi saapua muita autoja. Ne pysäköivät säntillisiin riveihin hallin viereen ja kuljettajat menivät sisälle.

Hallissa paloivat himmeät kulkuvalot. Hallin keskustaa valaisi kirkkaampi lamppu, jonka valopiiriin oli asetettu väljään ympyrään parikymmentä tuolia. Tulijat valitsivat itselleen paikat ja istuivat alas. Kaikilla oli yllään haalarit, joista oli poistettu nimilaput ja kaikenlaiset tunnukset. MECHANO:n eli anonyymien mekaanikkojen kuukausikokous oli alkamassa.

Keski-ikäinen mies, jolla oli harmaantunut siilitukka ja maastonvihreät haalarit, astui kehän keskelle. Vaimea puheensorina vaihtui odottavaksi hiljaisuudeksi.

− No niin, kello alkaa olla pykälässä, joten… Miehen lause keskeytyi, kun hallin kulkuovi kolahti ja nuori haalareihin pukeutunut mies kiiruhti istumaan anteeksipyytävä ilme kasvoillaan.

− Tervetuloa mukaan, ei tässä olla oikeastaan vielä ehditty aloittaakaan, sanoi siilitukkainen mies. − Mutta nyt siis asiaan, hän jatkoi. − Tervetuloa Anonyymien Mekaanikkojen kokoukseen. Kuten aina ennenkin, ohjelma on hyvin vapaamuotoinen. Jokainen, joka haluaa, saa puheenvuoron. Pakko tietenkään ei ole puhua, mutta muistutan, että kokemuksien jakaminen keventää oloa ja on tällaisen vertaistukitoiminnan kivijalka. Ja tämän pitemmittä puheitta, sana on vapaa. Puhuttuaan mies astui pois kehän keskustasta.

Kun kukaan ei kuitenkaan ollut halukas käyttämään ensimmäistä puheenvuoroa, kokouksen avannut mies astui takaisin esiin.

− Meillä tuntuu olevan hiljaista porukkaa tänään. Entä sinä? Sinä viimeisenä tullut? En muista nähneeni sinua ennen. Oletko täällä ensimmäistä kertaa?

− Öö, joo, olen, vastasi nuorukainen vaivaantuneen näköisenä.

− Mitäs jos sinä vaikka sanoisit muutaman sanan?

− Niin, no… kai minä sitten voisin, nuori mies sanoi vaisulla äänellä ja nousi hitaasti seisomaan. Kannustavien läpsäisyjen ja käsivarrenpuristusten saattelemana hän astui kehän keskelle, mistä siilitukkainen mies oli väistynyt syrjemmälle.

− Ennen kuin aloitat, muistutan vielä, että ne asiat, mitä täällä puhut, jäävät myös tänne näiden seinien sisälle. Ja toisekseen, täällä kukaan ei tuomitse toista. Olemme kaikki samassa veneessä täällä.

Nuori mies seisoi hetken hyvin avuttoman näköisenä kehän keskellä. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä: − Mun nimeni on Jukka. Hetken tauon jälkeen hän lisäsi vielä: − Olen mekaanikko.

− Hei Jukka! vastasi sekalainen möreä mieskuoro.

Kun nuorukainen ei tuntunut pääsevän puheenvuorossaan sen pidemmälle, kokouksen avannut siilitukkainen mies palasi taas ääneen.

− Voisit kertoa ihan omin sanoin jotain tämän hetken tilanteestasi. Tuntuuko sinusta siltä, että homma on karannut käsistä?

− No joo, sanoi Jukka vaisusti, turvakenkiensä kärkiä katsellen. − Olen ollut toistuvasti puhuttelussa, kun työtunnit on karanneet jatkuvasti sataprosenttisten ylitöiden puolelle. Enkä ole edes merkannut kaikkia tunteja.

− Mä olen tehnyt samaa, sanoi eräs kehässä istuvista miehistä.

− Ja minä, sanoi toinen.

− Kuten näet, kaikki me olemme samassa veneessä, sanoi siilitukka kehän laidalta hämärästä. − Millainen tilanne sinulla muuten on työelämässä?

− No, olen lentokonemekaanikkona päivät. Iltaisin teen talkootöitä paikallisella ilmailukerholla. Ja laittelen kimppatallilla autoja ja moottoripyöriä ja kaikenlaista.

− Kuinka kauan olet ollut työelämässä? kysyi ryhmän vetäjä.

− Parisen vuotta, Jukka vastasi.

− Aika nopeasti olet ajautunut sekakäyttöön, sanoi eräs lippalakkipäinen mies ja sormeili samalla ¼-tuuman lenkkiavainta kuin munkki rukousnauhaa.

− Kuulostaa siltä, että tarvitset ainakin jonkin verran tukea, sanoi ryhmän vetäjä. − Saat kokouksen jälkeen pari puhelinnumeroa, joihin voit soittaa, jos tuntuu siltä, että niin sanotusti mopo uhkaa karata käsistä. Kiitos, Jukka, puheenvuorosta. Kuka haluaisi seuraavaksi puhua?

Jukka istuutui paikalleen ja iso, roteva mies puolestaan astui kehän keskelle.

− Mä olen Pena ja olen polkupyörämekaanikko.

− Hei Pena! vastasivat muut miehet kuorossa.

− Ja mitä sinulle tätä nykyä kuuluu, kysyi siilitukkainen mies.

− No mulla on ollut vähän huono jakso, vastasi Pena vaisusti. − Jouduin riitoihin naapurini kanssa. Hänen poikansa pyörä oli samassa telineessä omani kanssa ja näin jo kilometrin päähän, että siinä oli jarrupalat ihan lopussa ja ketjukin ihan liian löysällä. Olisin huoltanut fillarin mielelläni, mutta naapuri loukkaantui. Sanoi, että kyllä hän poikansa pyörästä huolen pitää. Mutta kun mitään ei tapahtunut päiväkausiin, ajattelin edes kiristää ne ketjut yhtäkkiä iltahämärässä. Mutta eikös vaan naapuri tullut juuri silloin pihalle. Tuli kamala riita. Hyvä, ettei mennyt painiksi.

− Hyväähän sä vaan tarkoitit, sanoi eräs vanhempi mies.

− Niin… kai se naapuri aikaa myöten leppyy, sanoi Pena mennessään takaisin paikalleen.

Matala puheensorina puhkesi joksikin aikaa miesten keskuudessa, kunnes vetäjä otti taas puheenvuoron.

− Kiitoksia puheenvuoroista ja osallistumisesta. Pari asiaa vielä, ennen kuin lopettelemme tältä erää. Vuosi alkaa lähestyä loppua ja Joulu kolkutella ovella. Millaisia ajatuksia se teissä herättää? Pitkinä pyhinähän tällaisilla ongelmilla on monesti tapana kärjistyä.

− Pyhät on tosi raskaita, sanoi eräs, joka haalareista päätellen oli lentokonemekaanikko. − Ei pysty edes kuuntelemaan kentän radioliikennettä, kun lentojakaan ei juuri ole. Toiset nyökyttelivät päitään ymmärtävän näköisinä.

− Minä mokasin viime Jouluna tosi pahasti, sanoi eräs mies. − Ostin pojalle lahjaksi sellaisen ison Lego-auton, jossa on moottori ja jousitus ja kaikki. Mutta sitten… minä…Miehen ääni särkyi, eikä hän hetkeen pystynyt jatkamaan. Lopulta hän sai itsensä kootuksi.

− Minä avasin yöllä paketin ja kokosin auton itse. En vaan voinut itselleni mitään. Oli ihan pakko päästä kokoamaan, asentamaan ja testaamaan! Silloin tajusin, että minulla on ongelma. Tänä Jouluna vaimo saa piilottaa lahjat, paitsi pojalta, myös minulta.

− Kiitos puheenvuorostasi, sanoi kokouksen vetäjä. − Nyt alkaa taas olla aika lopetella, hän sanoi kelloaan vilkaisten. − Kiitos kaikille osallistumisesta. Nähdään taas ensi kuussa. Voitte lähtiessänne ottaa tuolta pöydältä mukaanne luettavaa. Siellä on yhdistyksen viimeisin tiedote. Lisäksi jokaiselle on paikallisen askarteluliikkeen sponsoroima pikkujoululahja.

Tuossa tuokiossa pöydän luona kävi innokas kuhina. Esitteitä taiteltiin haalarien taskuihin ja lahjapaketteja tutkittiin. Innokkaimmat avasivat pienet paketit saman tien. Niiden sisältä paljastui erilaisia koottavia pienoismalleja.

− Jess! hihkaisi joku innoissaan. − Näistä on otettu ohjeet pois. Sentään jotain haastetta...

Mekaanikot säiliössä

Satuinpa kerrankin sopivaan aikaan surffaamaan sopivalle telkkarikanavalle, kun Jim-kanavalta tuli Likaiset työt -sarjan jakso, jossa juontaja Mike Rowe veti suojahaalarit ylleen ja ryömi amerikkalaisen KC-135R Stratotankerin polttoainesäiliöön huoltoa tekemään.
Suuressa maassa on suuret resurssit. Ohjelmasta ainakin sai sen käsityksen, että polttoainepuolen töitä varten oli kokonaan oma yksikkönsä, jota leikkisästi kutsuttiin nimellä "Tank rats". Meillä taasen ei ole sellaista henkilöstömäärää, joten mekaanikot tekevät kaikkia töitä ilman kovin jyrkkiä rajauksia. Toki uran aikana erikoistutaan johonkin järjestelmään, esim. aseistukseen, moottoriin tai avioniikkaan, mutta se ei missään nimessä rajaa pois muita töitä.
Rowe "pääsi" jopa irrottamaan Stratotankerin vuotavan pussisäiliön. Homma näytti hoituvan samaan tapaan kuin kotoisan Hornetimme säiliön vaihto. Ohjelmassa oli pari juttua, jotka huvittivat minua ja ärsyttivät vaimoa.
Nimittäin pussisäiliö (engl. "bladder") oli käännetty tekstityksessä typerästi "kalvo".
"Ja nyt ryömimme rungon ja kalvon väliin... ja nyt kiskotaan kalvo luukusta ulos". AAAARGH! Eikä Rowea työssä opastanut mekaanikko tiennyt, mitä ainetta säiliön tiivistyksessä käytetty kitti oli. "It's just stuff we use, hihihi!" AAAAARGH! Se oli PR-kittiä! Näkihän sen nyt tänne asti!

Jaa että miksi nämä seikat ärsyttivät vaimoa? No siksi kun minä meuhkasin niiden takia varmaan puolet koko jakson kestosta...

Työn touhussa

Ilmavoimien joukko-osastoissa käy joka vuosi melkoinen määrä vieraita.
Päiväkotilapsista ministereihin ja kenraaleihin. Päiväkotilaiset ja koululaiset ovat kaikkein aidoimpia ja mukavimpia vieraita. He ovat kiinnostuneita näkemistään asioista ja heille on mieliinpainuvaa saada nähdä lentokoneita läheltä ja ehkä jopa päästä istumaan ohjaamoon.

Mutta ne viralliset vieraat... voi hyvänen aika.

Kerran oli iso huolto lopuillaan. Itse asiassa kaikki varsinaiset työt oli tehty. Telakat oli purettu koneen ympäriltä ja enää oli ns. paperitöitä tehtävänä. Huolto oli sujunut ilman tavanomaisia takaiskuja, joten olo ja tunnelma oli tuona perjantaina puoliltapäivin mitä parhain. Siihen asti kun meille kerrottiin, että iltapäivällä oli tulossa virallinen vierailijaryhmä tutustumaan korjaamon toimintaan. Käytiin seuraavan tapainen keskustelu.

- Iltapäivällä tulee vierailijoita seuraamaan työskentelyä. Kukaan ei sitten lähde tänään aikaisemmin.
- No ei tässä paljon ole seurattavaa. Ei ole kuin paperityöt jäljellä.
- Kyllä nyt jotain täytyy olla,  ei niille voi tyhjää korjaamoa näyttää. Mukana on joku kenraalikin.
- Olkoon vaikka kuka. Mitäs tulevat perjantaina ja vielä iltapäivällä. Työt on tehty jo.
- Jotain niille on näytettävä.
- No pitääkö tässä hitto vie sitten esittää tekevänsä työtä!?
- No...kyllä. vedätte vähän telineitä tuohon viereen ja avaatte pari luukkua....
- Just. Voi -kele.

Ja niin sitä sitten lavastettiin valmiin koneen ympärille tekeillä olevaa työtä. Tuotiin työkaluvaunut ja levitettiin vähän paineilmaletkuja. Jos sinä päivänä olisi ollut telakalla kiroilusakkosäästöpossu, se olisi kuollut ähkyyn.
Kun vierailuryhmä sitten tuli kuikuilemaan telakan taakse, se sai katsella ennalta sovitun käsikirjoituksen mukaista "työntekoa telakalla". Yksi mekaanikko tuijotteli sinne tänne koneen sisuksiin mag-lite kourassaan. Toinen kiristeli ruuveja (ja ehkä myös hampaitaan). Kolmas tarkasteli peilin ja valon kanssa jotain laskutelinetilassa.
Minä hankasin apinan raivolla rätillä mukamas jotain likatahraa siivenkärjestä.
- Älä ny maaleja pois hinkkaa, kuiskasi kaveri ohikulkiessaan. Onneksi ryhmä poistui saman tien ja pääsimme onnittelemaan toisiamme hyvistä näyttelijäsuorituksista.

Kollega kertoi toisesta vierailusta, jossa koko korjaamon esittelyn oli hoitanut kaksi miestä. Esikunnan hienoisen töppäyksen vuoksi (KYLLÄ! Tässäkin firmassa Töpätään!) vierailuryhmä oli tulossa paikalle sellaisena päivänä, että lähes kaikki olivat jossain muualla, vain kaksi miestä oli paikalla. Mutta minkäs teet. Armeijassa kun ollaan, töitä on aina tehtävä. Ainakin on näytettävä siltä. Joten ei kun show pystyyn. Kun yksi mies otti vierailijat vastaan, toinen kiiruhti edeltä johonkin korjaamon työhuoneista. Siellä hän sitten kolisteli vasaralla, vingutti paineilmatyökaluja ja teki kaikenlaisia työn ääniä samalla, kun toinen johdatti ryhmän kiireisen pajan ohi. Sitten kolistelija livahti toisesta ovesta telakalle, missä hän oli (olevinaan) kovassa työn touhussa, kun ryhmä saapui. Sitten taas toista kautta vierailijoiden edelle toiseen työhuoneeseen metelöimään.
Lopulta sitten molemmat isännät olivat olleet paikalla loppukahvien aikana.
  - Kyllä siinä sai huhkia, totesi kollega. - Paikkasin koko korjaamon henkilöstöä, enkä kuitenkaan saa kuin yhden ihmisen palkan. Onkos se nyt reilua? Häh?

Ammattitaitoa

Aina ei mekaanikon päivä ole korkealentoista pohdiskelua, kaavioiden lukua ja monimutkaisten vikojen korjausta. Työssä on myös likainen puolensa, joka täytyy hoitaa, niin tylsältä kuin se joskus tuntuukin.
On työkalujen inventointia, paperitöitä, varaosien tilaamista, työpaikan järjestelyä jne.

Kerran oltiin isomman huollon jälkeen järjestelemässä huoltopaikkaa ennen seuraavaa hommaa. Isoihin peltisiin tippualtaisiin oli huollon aikana valunut polttoainetta ja hydraulinestettä, joka piti kaataa jätenestekanistereihin. Isoja tippualtaita oli hankala käsitellä ja monesti öljyt ja polttoaineet lorahtivat suurimmaksi osaksi lattialle kanisterin sijasta. Suppiloa kun ei monestikaan viitsitty asiakseen lähteä etsimään.

Eräs vanhempi siviilimekaanikko kaatoi ankarasti keskittyen tippualtaasta polttoainetta kanisteriin.
Homma sujui hyvin ja neste lorisi kerrankin sinne minne pitikin.
Juuri silloin purjehti hallin ovesta sisään jokin vierailuryhmä. Ja ryhmän vetäjä oli poikkeuksellisen näyttävä nuori nainen. Tippuallasta sylissään kannatteleva mekaanikko seurasi katseellaan herkeämättä hehkeää ryhmänjohtajaa niin kauan kuin tämä korkeissa koroissaan kopsutteli näköpiirissä. Me muut taas seurasimme kasvavan hämmennyksen vallassa, kun mies samalla koko ajan kaatoi tippualtaasta kirassia kanisteriin - katsomatta sinne päinkään. Eikä kaatanut lattialle, vaan tarkalleen kanisteriin. Palkitsimme taidonnäytteen raikuvilla aplodeilla ja vihellyksillä.
"Kaveri keskittyi olennaiseen. Se on sitä ammattitaitoa!" kiteytti porukan koiranleuka tapahtuneen.